tiistai 4. maaliskuuta 2014

Puolimaraton taltutettu

Lähdin tasan viikko sitten juoksulenkille. Olin jo töissä miettinyt, että olisi siistiä selättää se oma entinen ennätykseni (matkan pituudessa siis ennätys) ja ajattelin töissä ääneen työkavereilleni, että voisinpa käydä juoksemassa yli 15km, koska 15km on pisin aiemmin tekemäni lenkki. Tavoitteeni oli 16km tai yli, jos jaksan, niin puolimaraton, vaikka minulla ei oikeasti ollut edes käsitystä, miten pitkästä matkasta puhutaan.


Päivittelin töissä sitä, kun olin ollut edellisenä viikonloppuna juhlimassa kaverin kanssa yökerhossa ja vetänyt ihan rehelliset kännit. Sunnuntai ja maanantai meni toipuessa ja tankatessa, tosin tankkasin ehkä liian vähän nestehukkaan verrattuna. Tiistaina söin töissä vain porkkanakeittoa. Iltapäivällä, kun teki niin kovin mieli lähteä juoksemaan töistä kotiin päästyä, harmittelin sitä, etten ollut syönyt kunnon tukevaa lounasta päivällä. Koska tiedostin heikon energiansaannin siltä päivältä, muistin tuoneeni työpaikan kaappiin itselleni pikapuuroja pahan päivän varalle/aamupalaksi. Vetäisin sitten pari tuntia ennen kotiin lähtöä puuron napaan ja töistä kotiin neljän aikaan päästyä vetäisin juoksuvermeet niskaan ja unohdin jopa laittaa kiinni juoksurintsikoiden ylimmän remmin. Huomasin lenkin jälkeen sen olleen koko ajan auki. :D Join desin vettä, koska en halunnut veden heiluvan vatsassa juostessa ja energian saamiseksi vetäisin puolikkaan banaanin, jonka pureskelin todella hyvin. Yritin toimia ripeästi, koska jalkalihakset ja kroppa oli hyvin lämmennyt pyöräillessäni töistä kotiin ja en halunnut hukata aikaa, aurinko oli laskemassa ja tiesin, että minulla olisi reilu tunti aikaa juosta valoisalla ja loput lenkistä menee pimeällä juosten.
Pistin päälle vanhat juoksuhousut, joilla olen tehnyt parhaat lenkit ja treenit. Ne on saumoista hieman purkautuneet, viruneet ja kulahtaneet juoksuhousut, joita olen aktiivisesti kolmen vuoden ajan käyttänyt, enkä malta luopua niistä vieläkään. Päällä oli myös se Suomen verkkatakki-josta saan kummasti liikkuessa monesti lisäenergiaa, leikin olevani maajoukkueessa mukana ja pitää aina yrittää parasta se päällä.


Ei muuta kun matkaan. Pistin pihalta liikkeelle lähdettyäni puhelimen navigaattorin päälle, jotta tiedän miten pitkän lenkin olen heittänyt, koska kyseessä ei siis ollut mikään järjestetty tapahtuma. Ensimmäiset viisi kilometriä oli ihan paskaa ja meinasin lopettaa jo silloin kesken. Yleensä pystyn heittämään 5-10km lenkkejä "helposti" ilman mitään suurempia ongelmia. Siitä ylöspäin alkaa jo tuntua siltä, että on jotain tehnyt. Yleensä siis vasta kympin jälkeen alkaa tulemaan koti-ikävä.
En katsonut puhelinta ja yritin vain keskittyä hyvän rytmin löytämiseen ja hengittämiseen. Annoin ajatusten virrata ja jos tuntui ajoittain vaikealta, mietin että olen joka askeleella lähempänä maalia. Olin Ylästöön juostessani jo niin kypsä ja jalat painoivat kuin lyijy, että meinasin mennä anopin oven taakse koputtelemaan häntä koipien välissä ja pyytää heitä heittämään minut kotiin. Mietin, ettei luonteeni kuitenkaan antaisi minulle sitä periksi, ellen siis olisi loukannut itseäni tai jotain muuta vastaavaa. Nyt en kuitenkaan ollut ja ei auttanut muu kuin jaksaa, vaikka helppoa alku ei ollut ollutkaan. Ajattelin ottaa pikku haasteen ja lähteä juoksemaan Silvolan tekojärven ympäri ja sitä kautta joko kotiin (jos tuntuisi siltä, että kuolema tulee) tai sitten jatkaisin tekojärven kierrettyä siitä takaisin Ylästöön päin ja sieltä takaisin kotiin Kaivokselaan.
Tekojärvi taittui hetkessä, nopeasti se askellus muuttuikin keveäksi ja ei vituttanut läheskään niin paljon, kuin ensimmäiset viisi kilometriä, jolloin jalat tosiaan tuntuivat liimautuvan joka askeleella kiinni asfalttiin.
Tykkään yleensä juosta asfaltilla, mutta nyt juoksu siellä kostealla ja vähän pehmeällä hiekkatiellä tuntui paremmalta kuin mikään aikoihin. Olin jo vähän "juoksuhumalassa" ja toivoin olevani pian lisää.
Kiinnitin huomiota siihen, että juoksijoita ja pyöräilijöitä, kuten muitakin jalankulkijoita oli hämmästyttävän vähän liikenteessä. En ollut törmännyt kuin pariin lenkkeilijään ensimmäisen seitsemän kilometrin jälkeen, vaikka ulkona paistoi aurinko ja ilma oli mitä kaunein. Mietin mielessäni, että olen pettynyt ihmisiin, jotka eivät halua ulkoilla noin kauniilla säällä. Sitten totesin, että ehkä kaikki ovat menneet töistä kauppaan ja sieltä kotiin laittamaan ruokaa tms, kukaan ei kerkeä ulkoilemaan ja saanpahan ainakin taittaa matkani rauhassa.
Teki mieli sanoa juosta rauhassa, mutta ei se löntystely nyt ihan juoksulta tuntunut, eikä varmasti näyttänytkään, vaikka alkoikin tuntumaan paremmalta rytmi, askellus ja vauhti.

Aloitin lenkin tosiaan todella hitaasti ja siinä kuuden-seitsemän kilometrin kohdalla sain lisättyä vähän vauhtia, joka vaikutti positiivisesti omaan jaksamiseeni ja juoksurytmiin. Olen huomannut, että liian hitaasti juokseminen on ihan yhtä haastavaa, kuin juosta nopeammin, mihin on tottunut. Jokaisella on se oma rytmi, mitä tykkää juosta pidempiä matkoja.

Silvolan järvi taittui nopeasti ja mieli oli hyvä. Huomasin jaksavani vielä ihan hyvin takaisin Ylästöön ja sieltä taas Kaivokselaan. Juoksin Ylästön hevostallille ja sieltä Kaivokselaan ja pyörin kodin lähimaastoissa ympäriinsä, muutaman kilsan säteellä kodista pois päin edes takaisin. Ajattelin, että nyt alkaa jo hämärtää ja olen varmaan juossut jo 18-19km, kunnes karu totuus paljastui pian.


Hölkätessäni hyvillä mielin kotiin päin, voitonhuuma jo päässä ja silmät liekehtien oman vanhan rajan rikkomisessa, törmäsin 500m ennen kotiovea naapurin poikaan, joka on myös juoksija, hieman vielä intohimoisempi kuin minä...No, siihen ei paljoa vaadita... :D
Morjestin ja kerroin, että minulla on projekti, yritän rikkoa oman entisen ennätykseni, eli juosta yli 15km. Sanoin, että kerron hänelle myöhemmin, miten pitkään juoksin ja hilpaisin hänestä ohi. Hän lähti hölkkäämään perääni, koska halusi kuulla heti paljon olen juossut. Kotioven lähettyvillä, vielä hölkätessäni katsaisin navigaattoria/Sports trackeria ja mitä paskaa se näyttikään: 15,4km!!! Olin ihan että mitäs helvettiä tämä nytten on? Olin melko varma että olin juossut jo 18-19km, mutta Ei! Eihän siinä, sanoin naapurin tyypille, että juu, joudun käydä  vielä kilsan lenkin heittämässä tuossa lähimaastossa, tai en ole kotiin tulossa, että moro vaan ja olinkin jo juossut vastapäisen talon kulman taakse häpeämään.

Nyt alkoi ekaa kertaa kyrsittää kunnolla. Tiesin, että enää vajaa kilsa ja olisi ennätys rikottu, mutta vain kilometrillä, olin jo niin luullut juosseeni sen 18kilometriä vähintään. Surkeaa! Koska olin nähnyt jo isommat luvut silmissä, päätin juosta sen pari kilsaa lisää ihan vain pystyäkseni todistamaan itselleni, että pystyn siihen.
17km juostuani mietin, että tyhmää lopettaa tähän kun on 20km noin lähellä, enää kolme kilometriä lisää. Jaloissa alkoi jo painaa ja akillesjänne tuntui repeävän vasemmassa jalassa joka askeleella millin lisää.

En ollut ihan näin hyvän näköinen itse juostessa... :D

Kaksi kilometriä lisää juostuani olin taas kodin lähettyvillä, kun juoksija naapuri hölkkäsi toisella puolella tietä, toisen kadun päässä ja huomasi minut. Hän tuli iloisesti kysymään, että joko nyt olen maaliin saapumassa. Aloin nauramaan, että niin tyhmältä kuin kuulostaakin, taidan vieläkin juosta tovin, koska 19km on nyt mittarissa ja kilsan päästä olisi se 20, joka kuulostaa hyvältä tasaluvulta. Hän kannusti että jaksaa jaksaa! Huusi perään että sinä juokset sen kilometrin vielä ja sitten olinkin taas kadonnut näkyvistä. Mietin, että saipa kummasti energiaa siitä, kun joku toinen sanoo että ala mennä siitä, pystyt siihen. Hymyssä suin jatkoin matkaa ja taas tuntui siltä, että olisin saanut lisäenergiaa jostain ja kiitin tästä vain sitä naapuria ja hänen hyväntuulista tsemppausta, en olisi noin hyvillä mielin voinut lähteä juoksemaan viimeistä kilometriä.
Pari sataa metriä juostuani hän oli edessäni, hän oli kiertänyt vain toista kautta. Hän kysyi, että mistä meinaan juosta ja sanoin ettei mitään hajua, nyt tekisi vielä mieli juosta vähän lisää, että saan puolimaratonin matkan verran juostua. Kysyin häneltä, paljon se on ja hän sanoi 21,1km tarkka mitta. Sanoin, että mieli kyllä tekisi juosta se ja hän sanoi, että jos käy, hän lähtee juoksemaan sen pari kilsaa lisää kanssani. Kävihän se, enkai voinut noin hyvälle tsempparille ja hymyilevälle naapurille sanoa "juokse mihin haluat!"-eikä kyllä käynyt mielessäkään, mukava tyyppi kyseessä.
Siinä hän ehdotti erään ankkalammen ympäri kiertämistä erään puiston ja asutusalueen läpi ison tien laitaan ja siitä voisin jatkaa kotiin, jolloin tulisi pari kilsaa vielä lisää matkaa. Olin samaa mieltä lenkistä ja viimeiset kaksi kilometriä meni tosiaan höpötellen pikaiset kuulumiset treenauksesta, juoksusta, syömisestä ja unesta. Olin nimittäin maanantaina nukahtanut kahdeksalta sänkyyn mieheni kainaloon siten, että hän nukahti tabletti vatsan päälle ja valotkin oli huoneessa päällä. :D Oltiin vissiin oltu vähän väsyneitä ja viikonloppu verotti edelleen.
Kun olin juossut 21,1 km, sain edelleen juostessa tsempparilta kättelyt ja yläfemmat ja hän oli silmin nähden yhtä iloinen puolestani kuin mitä itse olin, ja olen tietty edelleen. Lenkin lopetus oli siis hieno ja tyylikäs. :D Tulin siitä vielä paremmalle tuulelle.

Aloin jo miettimään omaa jaksamistani, kotiin ei ollut enää kuin pari sataa metriä, mutta päätin silti juosta sinnikkäästi kotiovelle saakka. Lopulta juoksin 21,3km.

Palautuminen:


Illalla lenkin jälkeen oli hirveä horkka. Olin lämpimässä suihkussa ja yritin saada lämmöt kropassa kohdalleen. Tärisin kylmästä. Söin mitä jaksoin, enkä tosiaan katsonut mitä suustani alas pistän. Vetäisin mm.siiderin ja puolikkaan muffinsin, joka oli H:lta jäänyt syömättä, kun hän ajatteli, että haluaisin syödä sen ja se oli varsin hienosti ajateltu, koska vaikka en tuntenut lenkin jälkeen nälkää, tiesin, että pitäisi syödä. Monesti minulla ei ole pidempien lenkkien jälkeen yhtään nälkä ja ajatuskin syömisestä oksettaa.
Söin myös salaattia, jossa oli vähän halloumijuustoa mukana. Eväät olisivat voineet olla myös vähän ravitsevammat, mutta kunhan jotain sain suusta alas. Myös vichyä sain kumottua, että ei se nesteytys ihan siihen siideriin jäänyt, onneksi. :D

Muuten ei tullut mitään ihmeellistä. Pohkeet oli tietenkin jumissa ja hieroja sanoi torstaina, että kaikki herkkyys on hävinnyt pohkeista, kun ne oli kuormittunut lenkillä niin pahasti.
Eipä yllättänyt.
Loppulenkistä tuntui, että vasemman jalan akillesjänne olisi katkeamassa, mutta ei siinäkään mitään vikaa ollut. Oli vain rasittunut lihakset niin paljon, että ne veti sitä jännettäkin jotenkin jumiin siinä samalla. Eli ihan normaalia, kun jalat eivät ole tottuneet tuollaisiin lenkkeihin.
Keskiviikko aamuna sattui kävely ensimmäiset viisi minuuttia, mutta lihasten lämmetessä kivutkin hävisivät. Pyöräily töihin helpotti vielä lisää ja päivän mittaan en huomannut kuin pari kertaa, että lihakset/ jalkapohjat ovat normaalia väsyneemmät. Torstaina hierojan jälkeen ne kivut vasta alkoivat, kun hieroja sai avattua jumittuneita lihaksia niin hyvin, silloin vasta kiputilat alkoivat, mutta ne olivat jo kadonneet perjantaihin mennessä. Viikonloppu meni töitä tehdessä ja kavereiden kanssa illat hengaillessa, vaikka olisi ollut hyvä käydä lenkillä, mutta enpä saanut itsestäni irti.

Semmoista. Onnittelut heille, jotka jaksoivat lukea näinkin puuduttavan sepostuksen läpi alusta loppuun!

Oletteko itse ylittäneet itsenne vastaavanlaisesti, tavallaan hetken mielijohteesta? :)

4 kommenttia:

  1. Ihanan innostava juttu!!! Nyt keväällä miekin rupeen harjottelemaan juoksutaitoja!! Oon ylpee ku jaksoin juosta salille :D (vajaa kilsa) xD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sari! :) Joo eikä se ees paljoa vaadi. Lenkkarit ja hengittävä paita on hyvä hankkia. Itse en omistanut edes tuota hengittävää paitaa, kun aloitin ja juoksin jollain alekorista löytyneillä jumppakengillä. Aluksi lenkit olivat ihan juoksu-kävely-juoksu-kävely tyylisiä ja monesti viikossa, lähes päivittäin kävin vetää tuollaisia lenkkejä. Sitten pikkuhiljaa aloin tietoisesti pidentämään matkoja ja kesällä juoksinkin jo muutaman kilsan lenkkejä ja syksyllä jo kymppiä. Keväällä siis aloitin juoksun vähän vajaa kolme vuotta sitten. No-tässä on ollut pitkiä taukoja välissä, että on pitänyt aloittaa melkein alusta uusiksi treenaaminen taas ja nykyään omistan ne juoksuhousutkin+hyvät kengät... ;D Ekat puoli vuotta meni kyllä helposti niillä alekorikengillä ja kollareilla+t-paidalla. Jotkut viisaat ovat sanoneet ettei kengissä kannata säästellä, mutta en kyllä itse ihan allekirjoittaisi.

      Poista
  2. Tosi hieno juoksu ja kirjoitus! Itsekin olen niin innoissani pitkistä juoksuista että niiden bloggauksista tulee helposti yhtä pitkiä :D

    Usein jos juostessa tulee paska fiilis niin kannattaa ajatella että vartin päästä tuntuu jo hyvältä. Se huono fiilis katoaa kun matka jatkuu eikä anna sille enempää valtaa.

    Sulla on kyllä täydellinen kestävyysjuoksijan asenne! Ootko osallistunut ikinä mihinkään juoksutapahtumiin? Jos puolimaraton menee noin kylmiltään niin ei muuta kuin maratonille syksyllä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos siullekin Mika! Joo kyllä tuon tarinan halusin jakaa ihan kokonaisuudessaan, haha :D

      Niinhän mie tein nyttenkin, että jatkoin vain eteenpäin ja kohta huomasinkin, että tuntui jo hyvältä ja helpommalta. :) Niin ne olotilat monesti juostessa (ainakin itselläni) aaltoillen menee.

      Ikinä en oo juoksutapahtumiin osallistunut jos ei ala-asteen rinnakkaisluokkailaisia vastaan juostuja kilpailuja lasketa lukuun mukaan. Eli vastaus on ei, en ole. Pitäisi kyllä! Voisi olla ihan hauskaakin-paitsi etten kestä ketään lähellä takana juoksevaa, tekis aina mieli pieraista vain niiden naamalle jos joku tulee taakse juoksee. :D
      Kiitti tsempistä, nii on moni muukin sanonut mut en tiedä riittääkö rahkeet ihan siihen. Pitää juosta 30km ensin ja sitten tiedän, että alan olee jo valmis täyspitkään maratoniin. :) Itseluottamusta juoksun suhteen vois myös saada vähän lisää, jotta uskaltaa lähtee kokeilee.

      Poista

Asialliset kommentit julkaistaan, kiitos kommentistasi! :)