Juicy ja Minä

Rakkaudesta koiriin <3 

En ole aina ollut koiraihminen, en todellakaan! Kun olin lapsi, meillä ei ollut koiraa, eikä kenelläkään lähimmällä ystävällänikään, paitsi naapurini pojalla, jonka kanssa minun oli tarkoitus rakentaa puuhun maha ja mennä naimisiin ja asua siellä majassa onnellisesti loppuelämä. No, sitä majaa ei koskaan siihen pihakoivuun rakennettu ja heidän koiransa ei koskaan minusta pitänyt. Muutama kertaa se pieni paskiainen nappasi minua nilkasta hampailla kiinni, kun yritin pyörällä heidän pihaltaan äkäistä pikkukoiraa karkuun.

Ei mitkään hyvät ensikokemukset koirista siis!

Rakkaudesta myös kaikkiin muihin eläimiin

Ala-aste ikäisenä tutustuin Jenniin, ihana rakas ystäväni, jota tulee nykyään nähtyä aivan liian harvoin, kuten suurimpaa osaa muitakin ystäviäni. Heille tuli aivan ihana pikkupuudeli (kääpiövillakoira) Allu. Alfonso taisi olla oikea nimi, mutta Alluksi kaikki kutsui. Tämä ensirakkauteni vei sydämeni niin täysin, että aloin vinkumaan äidiltä koiraa ja melkein päädyttiin itsekin tuona hetkenä ottamaan kääpiövillakoira, mutta jotenkin se sitten jäi. Kai en jaksanut enää kinuta, kun äiti pelkäsi koiran jäävän vain hänen hoidettavakseen-ja ihan oikeassa olikin. Hän todella joutui hoitamaan kaikki meidän eläimet, joita oli siunaantunut aika iso katras näin jälkeenpäin ajatellen. Meillä oli yhteen aikaan mm: Kissa, (toinen kissa oli muuttanut meidän mummolle omasta tahdostaan. Mummo asui meidän talon viereisessä omakotitalossa) muutama akaattikotiloa (loppupeleissä yhteensä neljä-joista yksi pääsi syntymään vähän vahingossa), pari gerbiiliä, hevonen puoliomistuksessa(meinaa sitä, että se oli loppusyksyt, talvet ja keväät meillä), kultakala ja monni, kaneja (enimmillään taisi olla neljä!?) ja yksi lisko, joka tuli vahingossa ulkomailta matkalaukun mukana vaatteiden seassa, mutta se ei elänyt muutamaa viikkoa/kuukautta kauempaa, en muista tarkalleen miten kauan se eli.

Sitten meille tuli koira ja muutama vuotta myöhemmin toinen koira, Fifi ja Fanni. 

Yleensä unohdan laskuista jonkun elukan, ymmärrätte varmaan miksi. Onhan tuossakin määrässä jo muistamista - ja hoitamista!

Juicy

Coco 

(kiitos kuvista Hanna-Leena)

Kaikki elukat eivät olleet meillä kuitenkaan täysin samaan aikaan, vaan niitä luonnollisesti kuoli välillä ja kinusin taas jonkun eläimen lisää. Se toinen kissamme Sissi muutti mummolle, kun meille tuli koira. Sitä se ei enää kestänyt. Hevonen, kani ja gerbiilit ym vielä meni, mutta että koiria tähän taloon, ei kiitos! Sitten se pakkasi kamansa ja häippäsi mummon kissanraksujen ääreen. Joskus salaa raahasin sen takaisin mummolta kotiin, kun halusin sen meille asumaan. Lopputulos oli, että otin yhteen kissan kanssa ja se taisi antaa minulle turpaa. Sitten se taisi luikahtaa takaisin oven avautuessa ja sen jälkeen sitä ei enää meidän nurkilla näkynyt. :D Jäin mummolle ja äidille kiinni siitä, että olin yrittänyt saada sen muuttamaan takaisin meille. Kissathan tekevät aina oman päänsä mukaan kaiken, kuten tässäkin tapauksessa Sissi itse muutti meiltä pois, kukaan ei halunnut sen lähtevän. Kissat on ihania, olen aina rakastanut kissoja. <3

Ala-aste ikäisenä hengailin myös paljon silloisen luokkakaverini kanssa, joille tuli jackrusselinterrieri, joka myös oli niin ihana ja herttainen energiapommi, johon myös rakastuin täysin ja sittenhän tietenkin tapani mukaan aloin kinuamaan jackrusselinterrieriä meille, mutta äidin mielestä se oli liian aktiviteetteja tarvitseva rotu, johon hänen aika eikä kiinnostus riittäisi, lisäksi sen kanssa olisi ollut hyvä käydä metsällä ja kun meistä ei kukaan metsällä käy, olisi koiran käyttötarkoitus jäänyt vähän niukaksi. Se olisi ollut vain seurakoira, joka olisi saattanut tylsistyä aktiviteettien puutteessa. Olen näin jälkikäteen ajateltuna täysin samaa mieltä ja onneksi äiti pysyi tämän asian kanssa kovana, eikä suostunut ottamaan meille sellaista. Edelleenkin ko rotu on mielestäni hieno ja suloinen, lisäksi se energisyys on ihailtavaa. 

Valitettavasti tämän koiran kohtalo ei ollutkaan ihan niin ruusuinen. Perheen isäntä kävi jänismetsällä ja muistaakseni ampui vahingossa koiran, vaikka piti ampua jänis. Sen pituinen se. Traagista, mutta varsinkin kaninmetsästyksessä tämä ei ole mitenkään harvinaista. Itse vaipuisin kyllä jonkun asteen masennukseen, jos oma mieheni tai kuka vain ampuisi (vaikkakin täysin vahingossa) oman koiramme. Mutta eipä siitä kohtalosta sen enempää. Näitä sattuu, paskamaista kylläkin.

Lapsena vinguin meille myös käärmettä ja kilpikonnaa, mutta niitä en koskaan saanut. Pidin lapsena kovasti käärmeistä, enkä pelkäämällä pelkää niitä vieläkään. Kerran menin pentuna ottamaan tunkiolta kyykäärmeen, jolta oli pää katkaistu. Vein sen käsissäni äidin luokse ja hän ei ollut kovin iloinen nähdessään mitä käsissäni kuljetin. Luulin että käärmeet olisivat limaisia, mutta ne olivatkin sileitä ja silkkisen tuntuisia. Ei yhtään niin oksettavia, kun annetaan ymmärtää!

Kilpikonnaa en saanut, en tiedä miksi. Mummoni toi minulle lasisen kilpikonnan ja sanoi että siinä minulle kilpikonna. Se lasinen kilpikonna pääsi kirjahyllyyni koristeeksi, mutta eihän se ihan aidosta mennyt...

Tällä hetkellä haluaisin kissan. Minulla on melkein aina ollut kissa. H on vain allerginen kissoille, niin jos joskus sellaisen päätyisin taas ottamaan, joutuisin hankkimaan jonkun rodun, joka ei allergisoi niin helposti, tai varautumaan siihen, että joutuisin luopumaan kissasta H:n alkaessa oireilla. Todella ikävää siis! Mutta saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Onneksi minulla on nämä kaksi karvapalloa kerjäämässä läheisyyttä ja silityksiä ja nytkin Juicy nukkuu sylissäni. On nämä niin mahtavia! Aamulenkillä käydessämme Juicy pomppi rappukäytävän rappuset niin nätisti minun rinnallani ylös, että alkoi taas kerran hymyilyttämään, miten ihana koira tämä on. Coco draamailee sadetakki päällä, eikä mukamas osaa hyppiä se päällä rappusia ylös (eikä kunnolla osaakaan, on pari kertaa kaatunut nenälleen rappusissa kun hihat ovat kirranneet vastaan) niin kannoin sen sylissä ylös, kuten eilekin illalla.

Tässä todistusaineistoa Cocon eilisiltä draamailuilta :D