Soijarouhepullia ja sipulista kantarellikastiketta

Innostuin tässä muutama iltaa sitten kokkailemaan päivän päätteeksi. Olen yrittänyt tehdä töihin itse omat eväät tässä viimeisen parin kuukauden aikana, mutta vaihtelevalla menestyksellä. On yllättävän haastavaa sovittaa aikataulut niin, että kerkeää ja jaksaa vielä illalla kokkaamaan seuraavaksi päiväksi ruuat. Välillä onnistuu, välillä taas ei niin millään. Pelkällä leivällä en kyllä pärjää töissä. Salaattikaan ei riitä. Tarvitsen kunnon ruuan, varsinkin niinä päivinä kun olen menossa salille töiden jälkeen. Muuten ei tule treenistä sitten yhtikäs mitään, jos on syönyt liian niukasti. Sen olen huomannut tässä viimeisen parin vuoden aikana, miten tärkeää on, että syö tarpeeksi silloin kun treenaa.

En ollut pitkään aikaan syönyt sienikastiketta, enkä soijasouhepullia. Päätin vähän verestää muistoja ja tehdä niistä sapuskat. Yleensä en käytä mitään ohjeita ruuan tekemisessä, kuten en tässäkään tapauksessa. Heittelen sekaan vain, mitä kuvittelen sopivan siihen ja mitkä raaka-aineet olen ennästään kokenut hyviksi.

Ostin ensimmäistä kertaa tuollaista sipulin makuista ruokakermaa. En tiennyt yhtään sopiiko se tähän vai ei, mutta sopi mielestäni tosi hyvin! Käytin kyllä puolikkaan sipulin kastikkeessa, vaikka kerma olikin sipulilla maustettu. Onneksi lisäsin sipulia vielä itse, niin tuli juuri passeli. Olen sipulin suuri ystävä. Sitä tulee tungettua melkein joka ruokaan.

Kastikkeen raaka-aineet: 

Kantarelleja, sipulimaustettua ruokakermaa, puolikas sipuli, voita paistamiseen, mustapippuria, suolaa hyppysellinen.

Soijarouhepullien raaka-aineet:

Vaaleaa soijarouhetta (tumma käy myös ihan yhtä hyvin) turvotetaan kuumassa vedessä. Lisätään kaksi kananmunaa, täysjyvä spelttijauhoja ja vehnäjauhoja niin paljon, jotta taikinasta tulee sitkeää ja jotta pullat pysyvät kasassa. 

Itse maustoin soijarouhepullat näin: 

1lihaliemikuutio (kasvisliemikuutio käy myös), mustapippuria, cajunmaustetta, chilimaustetta, suolaa ja oreganoa. Heittelin mausteita mielen mukaan. Soijarouheita saa maustaa aika reilulla kädellä, että ne alkavat maistumaan yhtikäs millekään, että uskallusta maustamiseen! Sipuli käy myös hyvin pulliin, mutta unohdin sen tällä kertaa itse lisätä. Eipä se makua pilannut, mutta olisi ollut vielä parempia sipulin kanssa.

Syön suhteellisen harvoin vaaleaa leipää, mutta kaupasta tarttui tällä kertaa mukaan tuoretta, kiviuunissa paistettua ja käsin leivottua ciabattaa, joka sopi tämän ruuan kanssa kuin nenä päähän. :)

Herkullinen annos on valmis!

Levikset repee

Voi luoja näitä kiinteistönvälittäjiä oikeasti... En ymmärrä mitä joidenkin niiden päässä liikkuu? Siis muu kuin se iänikuinen raha.

Jos itse olisin välittäjä, vähintä mitä voisin tehdä, olisi se, että edes esittäisin kiinnostuneelta asuntoa kohtaan, jota olen katsomassa ja mitä mahdollisesti tulisin joskus välittämään. Se hymy ei pelkästään riitä, vaan vähän voisi myös sanoa omia mietteitään asunnosta, mitkä siinä on vahvuudet myyntiä ajatellen ja mitkä mahdolliset heikkoudet. Mielestäni se ei pelkästään riitä, että on tutkimuskierroksen aikana pääasiassa hiljaa ja lopulta sanoo: "siisti asunto, tätä olisi kiva välittää" ... Oh really?

Täällä on käynyt varsinaisia tunareita. En kerro nimiä, enkä yrityksiä, en halua mustamaalata ketään ja nämä ovat vain minun rehellisiä mielipiteitä siltä ajalta, kun olen välittäjiä nähnyt.

Tapaus numero yksi: Näytelmäkerhon jäsen. 
Tämä oli ihan ok, miinuksena vain liian kova penaalin lipoja ja oli ilmeisesti käynyt jonkun näytelmäkurssin nimeltä: "Miten voit eleilläsi tehdä vaikutuksen toiseen" tai "Jos matkit toisen maneereita, pääset lähemmäs häntä".
Raivostuttavaa! Vihaan sitä jos joku esittää ja se paistaa siitä avaruuteen saakka. Olisi mielummin vaikka vähän tympeä, kuin että yrittäisi väkisin olla mukava. Ok, tässä kyseisessä ammatissa toki pitää esittää symppistä, rehtiä, mukavaa ja asianomaavaa, eikä sekään riitä vaan luotettavaa siihen päälle. Kuka haluaisikaan antaa epäluottamusta herättävälle asuntoaan myyntiin?

Tapaus numero kaksi: "en mä oikeen tiedä."
Ei luottamusta sitten lähimaillakaan. Jos kysyin jotain, vastaus oli poikkeksetta aina "en tiedä", "mä en nyt kyllä tiedä", "mä en nyt kyllä osaa vastata tuohon", "mä en oo nyt tästä asiasta varma" ja lista jatkuu jatkumistaan.

Teki mieli yhdessä vaiheessa sanoa, että: "No kerroppa sitten kun jotain tiedät." Yhdessä vaiheessa meinasin möläyttää: "Kannattaisiko alkaa tietämään jos kohdetta olet kuitenkin myymässä, kukapa muu siitä tietäisi?" Mutta eipä ollut pokkaa jostakin syystä sanoa. Kai sitten halusin olla edes joten kuten asiallinen, vaikka se puoli on minusta välillä harvinaisen kaukana, mutta joka minusta juuri niin omanlaisensa myös tekee. En yleensä turhaan kainostele sanomisiani, joiden takia olen joutunut ongelmiin ja kärsimään elämäni aikana niin tuhannet kerrat, että olen laskuista tippunut jo varhais murrosiässä. Ellen jopa aiemmin.

Tapaus numero kolme: Levikset repee.
Muuten helvetin hyvä tyyppi, mutta ette ikinä usko: Housut olivat revenneet saumasta reiden kohdalta! Jos nyt viitsisi edes töihin laittaa ehjät housut, tai pitäisi toimistolla varavaatteita vastaavanlaisia hätätapauksia varten, jos neula ja lanka ei parin piston verran pysy omassa pikku kätösessä. Ei siinä mitään, jos reittä olisi vilauttanut joku timmi muija, mutta kyseessä oli mahakas keski-ikäinen mies (Huom: ikää vaikea arvioida) ja seuraavaksi mieleeni tuli, että entä jos tämä tyyppi tulisi samojen ratkenneiden housujen kanssa esittelemään meidän asuntoa, ison mahansa kanssa. Ok, tyypin jutut olivat kyllä hyviä ja vaikutti muutenkin asiansa loppuun saakka kunnolla hoitavalta, mutta Silti! Sanoinkin hänelle, hänen kymmenen minuutin monologinsa jälkeen, että: "Olipa hyvä myyntipuhe!" johon "Keijo" sitten vastasi ihan hyvin: "Ei ollut myyntipuhe, vaan pelkkää faktaa!" Vastaus jota odotinkin kuulevani, ja oikeastaan halusinkin kuulla.

Jos näytelmäkerhossa opittu toisen ihmisen maneerien toistaminen ja sitä kautta mahdollisesti saatu sympatia ei tuota tulosta (tässä tapauksessa ei) niin olisi sentään rehti oma itsensä, revenneiden housujen kera.
Minun silmissäni tämä kaljamahainen kovaääninen "Keijo" voitti penaalinlipojan ja "en mä oikein tiedä"-henkilön mennen tullen, vaikka näinkin vähän paljasta pintaa haluamattani.

Kynnyslistan uusimis projekti

Taas yksi projekti takana päin. Onneksi. Luulin, että tässä olisi kaksi tai kolme kerrosta maalia, mutta neljä! No eihän siinä mitään, oli minulla onneksi aikaisempaakin kokemusta vastaavista ihanuuksista. Kerran oli viisi, vai kuusi kerrosta maalia eräässä parrussa, josta halusin väkisin vanhat maalit pois. Olisi ollut vain sata kertaa helpompi repiä pois koko parru ja ostaa uusi tilalle, mutta kun itsepäinen olen, niin sehän ei käynyt päinsä.

Ensimmäisessä kerroksessa maalinpoistoaine vaikuttamassa.

Ensimmäinen kerros raaputettu pois ja lopuissa maaleissa lisää maalinpoistoainetta. Ihanaa vihreää ja ruskeaa maalia, nam. ;)

Tässä saatu maalit pois ja hiottu myöskin. Maalia vaille valmis.

Innostuin lopulta myös poistamaan maalit noista sivukarmeista, vaikka ei ollut aluksi tarkoitus.

En vain siedä mitään "sinne päin" tyyliä, vaan tein sitten loppuun saakka niin hyvin, kuin osasin, joten myös reunat sai kyytiä ja myös ne odottavat uutta maalipintaa.

Tässä käyttämäni maalinpoistoaine. Vanha tuttu, johon voi luottaa!

Ja tässä lopputulos:

Ei ehkä ihan virheetön lopputulos, mutta vanhasta ei saa uutta, vaikka miten yrittäisi. Paremman siitä kuitenkin saa, pienellä, tai vähän suuremmalla vaivalla. :)

Mitä tästä tulee mieleen?

Käppäilin töissä ja huomasin tämän kasvin lehden olevan suhteellisen erikoisen muotoinen, vai olenko ainut joka näin ajattelee?

Suhteellisen pervo kasvi vai mitä olette mieltä?

Sainpahan ainakin hyvät naurut, että jotain hauskaa töissäkin välillä.

Hervotonta päivää kaikille!

Instagramissa! Ja eilisen illan tunnelmia.

Lisäsin itseni vihdoinkin Instagramiin! Löydät minut sieltä nimeltä ilanajohansson. Kuvien seuraaminen onnistuu sieltä käsin, jos ei blogin tekstejä jaksa lukea. Yritän päivitellä sinne jatkossa kuvia hieman useammin (tai vähintään yhtä usein) kuin blogiini. :)

Tässä hieman eilisen illan tunnelmia:

Luonnon väriloistoa

Lapin puikula chips

Alettiin kasaamaan palapeliä. Helpot palat jätetty viimeiseksi. :)

Valmis! Tämän tekemiseen meni vuosi. Tämän purkamiseen meni pari sekuntia.

Juicy omi Emilian laukun. :) Oikein hieno leidi.

Pusuni maistuisivat pihkalta

Heräsin tasan klo: 10.00. Nyt on pakko saada raitista ilmaa! Vetäisin verryttelyhousut jalkaan ja lähdin oitis. Niin kiireellä, että meinasin unohtaa avaimet naulakkoon roikkumaan. Kuulin marsun uikutuksen takanani painaessani ulko-oven kiinni. Kuvittelin sen pyytävän, että hakisin sille ja pupulle heinää. Kävelin piha alueemme läpi ja mieleni teki mennä suoraan metsään, ei polkuja myöten, vaan tarpomaan sammalen ja oksien sekaan. Koirat aluksi hieman vastentahtoisesti ja ihmetellen seurasivat perässäni, lähellä jalkojani. Ne alittivat ja ylittivät puista tippuneita oksia ja kaatuneita puita. Jossakin vaiheessa Juicy, vanhempi koirista rohkaistui ja meni ohitseni, jolloin tyypilliseen tapaansa Coco seurasi esimerkkiään perässä aivan Juicyn kintereillä. Ainoa ero niiden reittivalinnassa oli se, että jos oksan pystyi ylittämään, Juicy ylitti sen. Cocohan ei mitään turhia pomppuja tee, ellei ole pakko. Jos se mahtuu ali, sieltä se menee.

Pääsin vihdoin kävelemään polulle ja aloin kapuamaan alas jyrkkää mäkeä. Aamun kostuttamat lehdet olivat peittäneet kivenlohkareet, joiden päältä yritin puikkelehtia niin ripeästi alaspäin kuin mahdollista, jatkuvasti peläten, että liukastun. Olin laittanut tavalliset kesätennarit jalkaani, en ollut ennalta suunnitellut, että lähtisin tarpomaan metsään. Yleensä en suunnittele ulkoilureittejä etukäteen, menen sinne minne mieli tekee. 

Jyrkän mäen alapäässä näin kaatuneen puun, joka oli tehnyt hienon kaaren polun ylle. Kaaren takana avautui niitty, joka näytti kauniimmalta kuin aikoihin. Samalla kun kävelimme niittyä kohti, keltaiset lehdet tippuivat puista tasaiseen tahtiin. Auringon säteet paistoivat hennosti puiden oksien takaa. Näytti siltä, kuin kultaa olisi satanut taivaalta. Oli niin kaunista! 

Päästin koirat irti ja ne lähtivät juoksemaan niityn laitaa edestakaisin, kuten ne tekevät aina kun menemme niitylle, tai johonkin muualle isolle aukealle, jossa ne pääsevät revittelemään täysillä. Kävelin koirien perässä niityn poikki, kohti samaa metsää jossa aiemmin tarvoimme, mutta maasto on siinä kohtaa paljon helpompi kulkuisempaa, koska puut ovat vanhempia ja korkeampia, eikä alueella kasva risukkoa. Myös puiden juuria on enemmän noussut maan pinnalle, joka tekee maastosta haastavan, mutta samalla ihanteellisen juoksuun. Olenkin monesti poikennut metsän kautta lenkkeillessäni. Juicy rakastaa tuota kohtaa metsästä. Se haluaa aina mennä sinne, vaikka itse pysyisin niityn puolella. Tänään kutsuin sitä, kun se oli tepastellut jykevien puiden taakse, enkä enää nähnyt sitä. Kun pääsin metsän puolelle ja sellaiseen kulmaan, että näin sen, se tuijotti minua isoilla ruskeilla silmillään ja seisoi kauempana, ison puun takana, ylväästi kuin bambi. Korvat höröllään se ihmetteli ja katsoi minua päin. Ihan kuin olisin kuullut sen sanovan: "Oletko tosissasi, ettemme voisi viettää pientä hetkeä metsässä?"

Kutsuin sitä taas luokseni, jottei välimatkamme olisi niin suuri. Se lähti heti juoksemaan minua kohti, otti vastaan pari rapsutusta ja lähti takaisin metsään sen kummempia kyselemättä. Coco seurasi sitä kuin hai laivaa, kuten yleensä. Lähdin kävelemään syvemmälle metsään jolloinka näin kauniin ja vanhan, todella suuren ja paksun puun. Kävelin puuta kohti sen juuren päällä, joka oli kutakuinkin pääni paksuinen. Kiipesin juurta myöten puun runkoa kohti pari pientä askelta, jolloinka juuri yhtyi puun runkoon ja en päässyt enää pidemmälle. Yhdellä askeleella harppasin toiselle juurelle, jolloin olin puun takana niin, että jos niityllä olisi joku kävellyt, hän ei olisi nähnyt minua. Katsoin läheltä puun runkoa ja minun teki mieli koskettaa sitä. Silitin puun karheaa pintaa ja ihastelin pinnan kuviointia. Katsoin puun kaarnan päällä kimmeltäviä pihkapisaroita ja mieleeni muistui ne lapsuuden hetket, jolloin maistelin puista pihkaa. Minun oli pakko saatava elää se pieni hetki lapsuudessani uudelleen muistoissani. 

Maistoin ensin pisarallisen, sitten toisen. Pihka tahmasi etusormeni ja peukaloni. Maistui ihan metsältä. Mietin, että miten voisin kuvailla mille metsä maistuu? Parhaiten mielestäni metsän makua kuvastaa juurikin pihka, vaikka pihkaa maistamattomalle on mahdotonta kuvailla sen makua. Kuuntelin hetken lehtien kahinaa ja käännyn takaisin päin. Vieläkään niityllä ei näkynyt ketään. Kävelin kohti jyrkkää rinnettä ja muistin mitä marsu minulle huuteli lähtiessäni. Kävin keräämässä keskeltä niittyä niin paljon heinää, kun sain kouraani mahtumaan. Rinnettä ylös kävellessäni etuhampaisiini tarttunut pihka ei meinannut millään irrota. Jos olisin silloin suudellut, olisivat pusuni maistuneet pihkalta.

Kotiin takaisin päästyäni keitin aamukahvit ja kävin antamassa marsulle ja pupulle heinää. Ne kiittivät ja alkoivat syömään.

Nämä pienet kauniit hetket elämässä ovat mahtavia. Olen tämän aamun aikana palannut muistoissani takaisin lapsuuteeni, kuullut eläimeni puhuvan ja ollut sinut luonnon kanssa. Olen kävellyt kaatuneen puun tekemän kaaren alta, kun aurinko valaisi tieni. Olen silittänyt puuta ja samalla maistanut metsän maun. Tunsin olevani yhteydessä kaikkeen ympärilläni olevaan. Se oli mahtava tunne.

Näitä hetkiä odotan elämältäni lisää.

Tämän viikon treenit ja muuta höpinää

Hyvää huomenta Suomi!

Vaniljakahvia, kaurapuuroa ja asuntoesite

Olen niin tyytyväinen tämän viikon treeneihini. :) En ole jaksanut käydä aikoihin kolmea kertaa viikossa salilla, mutta tällä viikolla jaksoin ja suhteellisen helposti vielä.
Tein maanantaina jalat+pakarat, torstaina selän+hartiat ja perjantaina kädet,rinnan,kyljet ja vatsat. Hartiat on kyllä minulla se heikoin lenkki, niiden kaa saa aina tuskailla ja kevyetkin painot tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Mutta pikkuhiljaa se tästä taas lähtee. :) Kyllä vain täytyy myöntää, että aikaa nuo treenit vie, olen nimittäin ollut salipäivinä kotona vasta puolen kuuden-kuuden aikaan. Perus arkitouhujen jälkeen ei kyllä jää aikaa mihinkään muuhun. Mutta niinhän se aina menee. Oli kyllä ihana kipu tänään rintalihaksissa kun heräsin, ah - tätä on odotettu!

Tänään/huomenna jos jaksaisi vielä juoksemaan lähteä, niin olisi ihan parhautta. Tosin tässä on taas kerran viikonlopulle niin paljon hommaa buukattuna, että mitenköhän sitä kerkeää? En taas tiedä.
Moitin monesti äitiäni siitä, miten hän ahtaa aikataulunsa niin täyteen ja aina on jotain touhuamista. Olen kyllä valitettavasti itse ihan samanlainen. Vaatii suuria ponnisteluja olla edes yksi ilta (päivästä puhumattakaan) siten, ettei tekisi yhtikäs mitään. Mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen voi?

Nytkin tässä aamupalan syömisen ohella päivitin blogia, aloin tyhjentämään astianpesukonetta, viikkasin pyykkejä, pistin likaisia pyykkejä koneeseen, ruokin marsun ja pupun ja päästin pupun loikkimaan vapaaksi, annoin koirille hampaita puhdistavat puruluut ja jouduin vahtimaan etteivät ne vie toisiltaan luita, tai lähinnä ettei Coco vie Juicyn luuta, kuten pääsikin käymään ja onneksi sain napattua Cocolta sen pois ja annettua tasa-arvon nimissä sen takaisin Juicylle, joka jo kovasti omaa luutaan takaisin kaipailikin. Coco on nuorempi, mutta myös se röyhkeämpi, joka kyllä syö kaiken vastaan tulevan, varsinkin jos se on osoitettu Juicylle. Koirien puruluu tapahtuman jälkeen aloin viikkailemaan vaatteita kaappiin, kun niitä oli lojumasta siellä täällä. Aamupuurosta jäähtyi rippeet ja kahvista kerkesin juomaan puolet, lopuista osa meni kylmänä ja totesin sen olevan niin pahaa, että tilkan nakkasin viemäristä alas. Ihan perus lauantai aamu siis! Ei yhtään poikkeuksellista minulle.

Nyt menenkin tästä maalailemaan tuota ovenkarmia, joka on nyt jo viikon odottanut toista maalikerrosta. Tämän jälkeen pitäisi suunnitella erästä tatuointia ja iltapäivällä/alkuillasta kaverini onkin tulossa kylään ja täällä päin vierailevaa serkkuanikin pitäisi käydä morjestamassa jossakin välissä. Eräs keskeneräinen palapeli odottaa olohuoneessa myös tekijäänsä, olisi kiva saada sekin jaloista pois pyörimästä. Eilen jäi tekemättä siitä hampaidenvalkaisusta se toinen kerta, mutta taidankin tehdä sen tänään aamupäivällä. Taitaa se juoksulenkki jäädä huomiseen...