Levikset repee

Voi luoja näitä kiinteistönvälittäjiä oikeasti... En ymmärrä mitä joidenkin niiden päässä liikkuu? Siis muu kuin se iänikuinen raha.

Jos itse olisin välittäjä, vähintä mitä voisin tehdä, olisi se, että edes esittäisin kiinnostuneelta asuntoa kohtaan, jota olen katsomassa ja mitä mahdollisesti tulisin joskus välittämään. Se hymy ei pelkästään riitä, vaan vähän voisi myös sanoa omia mietteitään asunnosta, mitkä siinä on vahvuudet myyntiä ajatellen ja mitkä mahdolliset heikkoudet. Mielestäni se ei pelkästään riitä, että on tutkimuskierroksen aikana pääasiassa hiljaa ja lopulta sanoo: "siisti asunto, tätä olisi kiva välittää" ... Oh really?

Täällä on käynyt varsinaisia tunareita. En kerro nimiä, enkä yrityksiä, en halua mustamaalata ketään ja nämä ovat vain minun rehellisiä mielipiteitä siltä ajalta, kun olen välittäjiä nähnyt.

Tapaus numero yksi: Näytelmäkerhon jäsen. 
Tämä oli ihan ok, miinuksena vain liian kova penaalin lipoja ja oli ilmeisesti käynyt jonkun näytelmäkurssin nimeltä: "Miten voit eleilläsi tehdä vaikutuksen toiseen" tai "Jos matkit toisen maneereita, pääset lähemmäs häntä".
Raivostuttavaa! Vihaan sitä jos joku esittää ja se paistaa siitä avaruuteen saakka. Olisi mielummin vaikka vähän tympeä, kuin että yrittäisi väkisin olla mukava. Ok, tässä kyseisessä ammatissa toki pitää esittää symppistä, rehtiä, mukavaa ja asianomaavaa, eikä sekään riitä vaan luotettavaa siihen päälle. Kuka haluaisikaan antaa epäluottamusta herättävälle asuntoaan myyntiin?

Tapaus numero kaksi: "en mä oikeen tiedä."
Ei luottamusta sitten lähimaillakaan. Jos kysyin jotain, vastaus oli poikkeksetta aina "en tiedä", "mä en nyt kyllä tiedä", "mä en nyt kyllä osaa vastata tuohon", "mä en oo nyt tästä asiasta varma" ja lista jatkuu jatkumistaan.

Teki mieli yhdessä vaiheessa sanoa, että: "No kerroppa sitten kun jotain tiedät." Yhdessä vaiheessa meinasin möläyttää: "Kannattaisiko alkaa tietämään jos kohdetta olet kuitenkin myymässä, kukapa muu siitä tietäisi?" Mutta eipä ollut pokkaa jostakin syystä sanoa. Kai sitten halusin olla edes joten kuten asiallinen, vaikka se puoli on minusta välillä harvinaisen kaukana, mutta joka minusta juuri niin omanlaisensa myös tekee. En yleensä turhaan kainostele sanomisiani, joiden takia olen joutunut ongelmiin ja kärsimään elämäni aikana niin tuhannet kerrat, että olen laskuista tippunut jo varhais murrosiässä. Ellen jopa aiemmin.

Tapaus numero kolme: Levikset repee.
Muuten helvetin hyvä tyyppi, mutta ette ikinä usko: Housut olivat revenneet saumasta reiden kohdalta! Jos nyt viitsisi edes töihin laittaa ehjät housut, tai pitäisi toimistolla varavaatteita vastaavanlaisia hätätapauksia varten, jos neula ja lanka ei parin piston verran pysy omassa pikku kätösessä. Ei siinä mitään, jos reittä olisi vilauttanut joku timmi muija, mutta kyseessä oli mahakas keski-ikäinen mies (Huom: ikää vaikea arvioida) ja seuraavaksi mieleeni tuli, että entä jos tämä tyyppi tulisi samojen ratkenneiden housujen kanssa esittelemään meidän asuntoa, ison mahansa kanssa. Ok, tyypin jutut olivat kyllä hyviä ja vaikutti muutenkin asiansa loppuun saakka kunnolla hoitavalta, mutta Silti! Sanoinkin hänelle, hänen kymmenen minuutin monologinsa jälkeen, että: "Olipa hyvä myyntipuhe!" johon "Keijo" sitten vastasi ihan hyvin: "Ei ollut myyntipuhe, vaan pelkkää faktaa!" Vastaus jota odotinkin kuulevani, ja oikeastaan halusinkin kuulla.

Jos näytelmäkerhossa opittu toisen ihmisen maneerien toistaminen ja sitä kautta mahdollisesti saatu sympatia ei tuota tulosta (tässä tapauksessa ei) niin olisi sentään rehti oma itsensä, revenneiden housujen kera.
Minun silmissäni tämä kaljamahainen kovaääninen "Keijo" voitti penaalinlipojan ja "en mä oikein tiedä"-henkilön mennen tullen, vaikka näinkin vähän paljasta pintaa haluamattani.