Pusuni maistuisivat pihkalta

Heräsin tasan klo: 10.00. Nyt on pakko saada raitista ilmaa! Vetäisin verryttelyhousut jalkaan ja lähdin oitis. Niin kiireellä, että meinasin unohtaa avaimet naulakkoon roikkumaan. Kuulin marsun uikutuksen takanani painaessani ulko-oven kiinni. Kuvittelin sen pyytävän, että hakisin sille ja pupulle heinää. Kävelin piha alueemme läpi ja mieleni teki mennä suoraan metsään, ei polkuja myöten, vaan tarpomaan sammalen ja oksien sekaan. Koirat aluksi hieman vastentahtoisesti ja ihmetellen seurasivat perässäni, lähellä jalkojani. Ne alittivat ja ylittivät puista tippuneita oksia ja kaatuneita puita. Jossakin vaiheessa Juicy, vanhempi koirista rohkaistui ja meni ohitseni, jolloin tyypilliseen tapaansa Coco seurasi esimerkkiään perässä aivan Juicyn kintereillä. Ainoa ero niiden reittivalinnassa oli se, että jos oksan pystyi ylittämään, Juicy ylitti sen. Cocohan ei mitään turhia pomppuja tee, ellei ole pakko. Jos se mahtuu ali, sieltä se menee.

Pääsin vihdoin kävelemään polulle ja aloin kapuamaan alas jyrkkää mäkeä. Aamun kostuttamat lehdet olivat peittäneet kivenlohkareet, joiden päältä yritin puikkelehtia niin ripeästi alaspäin kuin mahdollista, jatkuvasti peläten, että liukastun. Olin laittanut tavalliset kesätennarit jalkaani, en ollut ennalta suunnitellut, että lähtisin tarpomaan metsään. Yleensä en suunnittele ulkoilureittejä etukäteen, menen sinne minne mieli tekee. 

Jyrkän mäen alapäässä näin kaatuneen puun, joka oli tehnyt hienon kaaren polun ylle. Kaaren takana avautui niitty, joka näytti kauniimmalta kuin aikoihin. Samalla kun kävelimme niittyä kohti, keltaiset lehdet tippuivat puista tasaiseen tahtiin. Auringon säteet paistoivat hennosti puiden oksien takaa. Näytti siltä, kuin kultaa olisi satanut taivaalta. Oli niin kaunista! 

Päästin koirat irti ja ne lähtivät juoksemaan niityn laitaa edestakaisin, kuten ne tekevät aina kun menemme niitylle, tai johonkin muualle isolle aukealle, jossa ne pääsevät revittelemään täysillä. Kävelin koirien perässä niityn poikki, kohti samaa metsää jossa aiemmin tarvoimme, mutta maasto on siinä kohtaa paljon helpompi kulkuisempaa, koska puut ovat vanhempia ja korkeampia, eikä alueella kasva risukkoa. Myös puiden juuria on enemmän noussut maan pinnalle, joka tekee maastosta haastavan, mutta samalla ihanteellisen juoksuun. Olenkin monesti poikennut metsän kautta lenkkeillessäni. Juicy rakastaa tuota kohtaa metsästä. Se haluaa aina mennä sinne, vaikka itse pysyisin niityn puolella. Tänään kutsuin sitä, kun se oli tepastellut jykevien puiden taakse, enkä enää nähnyt sitä. Kun pääsin metsän puolelle ja sellaiseen kulmaan, että näin sen, se tuijotti minua isoilla ruskeilla silmillään ja seisoi kauempana, ison puun takana, ylväästi kuin bambi. Korvat höröllään se ihmetteli ja katsoi minua päin. Ihan kuin olisin kuullut sen sanovan: "Oletko tosissasi, ettemme voisi viettää pientä hetkeä metsässä?"

Kutsuin sitä taas luokseni, jottei välimatkamme olisi niin suuri. Se lähti heti juoksemaan minua kohti, otti vastaan pari rapsutusta ja lähti takaisin metsään sen kummempia kyselemättä. Coco seurasi sitä kuin hai laivaa, kuten yleensä. Lähdin kävelemään syvemmälle metsään jolloinka näin kauniin ja vanhan, todella suuren ja paksun puun. Kävelin puuta kohti sen juuren päällä, joka oli kutakuinkin pääni paksuinen. Kiipesin juurta myöten puun runkoa kohti pari pientä askelta, jolloinka juuri yhtyi puun runkoon ja en päässyt enää pidemmälle. Yhdellä askeleella harppasin toiselle juurelle, jolloin olin puun takana niin, että jos niityllä olisi joku kävellyt, hän ei olisi nähnyt minua. Katsoin läheltä puun runkoa ja minun teki mieli koskettaa sitä. Silitin puun karheaa pintaa ja ihastelin pinnan kuviointia. Katsoin puun kaarnan päällä kimmeltäviä pihkapisaroita ja mieleeni muistui ne lapsuuden hetket, jolloin maistelin puista pihkaa. Minun oli pakko saatava elää se pieni hetki lapsuudessani uudelleen muistoissani. 

Maistoin ensin pisarallisen, sitten toisen. Pihka tahmasi etusormeni ja peukaloni. Maistui ihan metsältä. Mietin, että miten voisin kuvailla mille metsä maistuu? Parhaiten mielestäni metsän makua kuvastaa juurikin pihka, vaikka pihkaa maistamattomalle on mahdotonta kuvailla sen makua. Kuuntelin hetken lehtien kahinaa ja käännyn takaisin päin. Vieläkään niityllä ei näkynyt ketään. Kävelin kohti jyrkkää rinnettä ja muistin mitä marsu minulle huuteli lähtiessäni. Kävin keräämässä keskeltä niittyä niin paljon heinää, kun sain kouraani mahtumaan. Rinnettä ylös kävellessäni etuhampaisiini tarttunut pihka ei meinannut millään irrota. Jos olisin silloin suudellut, olisivat pusuni maistuneet pihkalta.

Kotiin takaisin päästyäni keitin aamukahvit ja kävin antamassa marsulle ja pupulle heinää. Ne kiittivät ja alkoivat syömään.

Nämä pienet kauniit hetket elämässä ovat mahtavia. Olen tämän aamun aikana palannut muistoissani takaisin lapsuuteeni, kuullut eläimeni puhuvan ja ollut sinut luonnon kanssa. Olen kävellyt kaatuneen puun tekemän kaaren alta, kun aurinko valaisi tieni. Olen silittänyt puuta ja samalla maistanut metsän maun. Tunsin olevani yhteydessä kaikkeen ympärilläni olevaan. Se oli mahtava tunne.

Näitä hetkiä odotan elämältäni lisää.