Rintojen suurennus Siluetti

Mielessäni on ollut jo pitkään ajatus josta haluaisin teille kertoa ja jota olen pitänyt kuitenkin niin etäisenä ja kiisteltynä aiheena, etten ole siitä halunnut täällä mainita. Kyseessä on monen mielestä ehkä yksi pinnallisimmista ja turhimmista jutuista, joita ihmiset voivat tehdä.

Toiset taas ovat suvaitsevampia ja ehkä myös välinpitämättömämpiä asian suhteen, eivätkä välitä asiasta juurikaan tai se on heille ihan ok, "Tehköön jokainen mitä huvittaa."

Joillakin taas on erikoisia ja mielestäni hyvinkin epärealistisia käsityksiä koko asiasta. Loput ovat jyrkästi vastaan ja tuomitsevat kaikki jotka ovat asian toteuttaneet tai sitä harkitsevat.

Kyseessä on kauneusleikkaukset ja täsmennän, että omalla kohdalla rintaimplanttien, eli niinkin hurjan kuuloinen asia, kuin vierasesineen asettaminen kehoon.

Kirjoitan tästä siksi, koska itse kaipasin vastaavanlaista tietoa leikkauksesta ja siitä toipumisesta, varsinkin sillä sairaalalla jossa itse päädyin teettämään operaation, eli sairaala Siluetissa.

Mistä kaikki alkoi

Harkitsin implantteja eli silikonirintoja ensimmäisen kerran murrosiässä, kun huomasin rintojeni kehittyvän. En pelkästään siksi, että ne jäivät pieniksi, vaan siksi, että niistä tuli mielestäni erikoisen näköiset, eivätkä vastanneet sitä kuvaa, joita luulin rintojen olevan.

Odotin kuitenkin murrosiän yli, olin noin kahdenkymmenen, kun tajusin, ettei rintani muuttuisi siitä enää miksikään. Olin kuitenkin aina tiedostanut rintojen luonnollisen ja perimmäisen tehtävän - imettäminen. Ajattelin, että koska rintojani ei kukaan kuitenkaan vaatteiden alta näkisi, pystyisin helposti elämään niiden kanssa loppuelämäni, koska olinhan pystynyt puberteetti iästä lähtien tekemään niin, eli sietämään niitä. En koskaan vihannut rintojani, mutten myöskään pitänyt niistä. Sietäminen onkin oikea sana kuvaamaan suhdettani rintoihini.

Vuodet vierivät ja aika kului. Rinnat eivät muuttuneet mihinkään. Tahdonvoimalla, tai bodaamallahan niitä ei saa muutettua miksikään. Kun laihduin muutaman kilon säännöllisen liikunnan aloittaessani ja muuttaessani ruokavaliota terveellisemmäksi kahdenkymmenen kolmen ikävuoden tienoilla, nekin vähät rasvat ja kudokset mitä minulla oli rintoja muistuttamassa lähti lähes kokonaan pois. Tilalle jäi vain mielestäni epäkehittyneet ja erikoisen muotoiset rinnat, joihin ei edes alusvaateliikkeestä löytynyt sopivan kokoisia rintaliivejä, vaan kuppi jäi aina osittain tyhjäksi.

Uhosin monta vuotta ystävilleni, että otan silikonit. Monet läheiseni ovat tienneet jo usean vuoden, että olen jossakin vaiheessa elämääni menossa leikkaukseen, mutteivät he, kuten en minäkään tiennyt tarkkaa ajankohtaa kyseiselle operaatiolle. Minua pelotti nukutus ja leikkauksen aikaiset ja jälkeiset komplikaation mahdollisuudet.

Nykyteknologian ja lääketieteen kehityksen myötä pelkoni taantui pikkuhiljaa ajan karttuessa. Muutama kaveriani oli käynyt leikkauksessa toisella klinikalla jota itse harkitsin, sain kuulla siitä vasta heidän leikkaustensa jälkeen, kun kyseisiin henkilöihin tutustuin. Kerran keskustelin vaateliikkeen myyjän kanssa rinnoista ja hän myönti käyneensä rintaleikkauksessa, eli ottamassa silikonit, vaikka en edes tuntenut koko naista. Keskustelimme asiasta ja hän kertoi olleensa täysin tyytyväinen lopputulokseen ja leikkaavaan kirurgiin, kuten myös hänen toipumisensa oli ollut nopea ja helppo. Samoihin aikoihin läheinen ystäväni kävi myös leikkauttamassa itselleen silikonit, eli sain kuulla läheltä millainen toimenpide- ja sen odottaminen ja leikkauksen jälkeiset olotilat olivat. Kaikki edellä mainitsemani naiset olivat käyneet Tallinnassa leikkauksessa. Itse halusin ja olin aina halunnut leikkauksen tapahtuvan Suomessa.

Tutustuin viime talvena erääseen aikuiseen naiseen, joka kertoi liikunnan paljouden ja parin lapsen synnyttämisen ja imettämisen jälkeen hänen rintojensa olleet kuin tyhjät nahkapussit, jonka johdosta hänkin halusi itselleen taas saman näköiset rinnat, mitkä hänellä oli ennen lasten saamista ja urheilijan uraa.

Mitään kyseisistä tapauksista en itse tuomitse, eikä mielestäni muidenkaan pidä tuomita. Jokaisella saa olla ja onkin omat syynsä, miksi leikkaukseen hakeutuu tai jättää hakeutumatta. Yleisimmät syyt ja suurin osa leikkaukseen hakeutuvista, tai sitä harkitsevista ovat kolmeakymmentä ikävuotta olevat naiset, jotka ovat saaneet lapsen tai lapsia ja haluavat ns."entiset rintansa" takaisin.

Itse en kuulunut tähän synnyttäneiden ja imettäneiden ryhmään, mutta koin lievää henkistä pahaa oloa rintojeni ulkonäön vuoksi, vaikkakaan niitä ei koskaan kukaan muu näe kuin minä ja mieheni. Toki myös ne kerrat kun käyn julkisessa saunassa tai suihkussa, en niitä koskaan peitellyt tai häpeillyt, mutten ollut täysin vapauteesti alastikaan, koska minulla oli oman pääni sisäinen ongelma asian suhteen ja tiesin, että leikkaus olisi tie saada itselleni sopusuhtaiset rinnat vartaloni muihin muotoihin nähden. 

En ole mikään langanlaiha, minulla on lantio ja hartiat ja minulla oli pienet rinnat. Niin pienet, että topatuilla rintaliiveilläkään en saanut rinnoistani sopusuhtaisen näköisiä muuhun kroppaani verrattuna. Ja taas kerran se iänikuinen ongelma, kun mitkään rintaliivit eivät istuneet kunnolla rintoihini.

Päätöksen tekeminen

Yksi päivä tein päätöksen. Menin Sairaala Siluetin sivuille ja varasin ajan konsultaatioon. Siluetti siksi, etten ole kuullut koskaan kyseisestä paikasta mitään negatiivista ja mielestäni heillä on kauneuskirurgian alalla Suomessa hyvä ja rauhallinen maine. 

Kirurgin konsultaatioajan sain parin viikon päähän ja jännittynyt odotus alkoi. Tämä oli vasta alkua ja itse konsultaatiohan ei sido mihinkään. Parin viikon kuluttua olin Siluetin vastaanotossa juomassa mehua ja odottamassa vuoroani, yllättävän rauhallisena, minua ei jännittänyt juurikaan. Olin henkisesti kuitenkin valmistautunut tähän vuosia ja odotin innolla tapaavani mahdollisen leikkaavan kirurgin, joka sanoo rehellisesti mielipiteensä rinnoistani. Oliko omat ajatukseni täysin tuulesta temmattuja, vai oliko niissä kenties jotain perää? 

Sairaanhoitaja tuli ensin esittelemään itsensä ja ohjaamaan minut huoneeseen, jossa otettiin kuvia eri kuvakulmista rinnoistani ja myös 3D-kuvat. Tämän jälkeen minut ohjattiin leikkaavan kirurgin luokse, joka analysoi kuvat ja katsoi ja tunnusteli tarkasti läpi omat rintani, kuunteli minun toiveeni ja kertoi mitkä ovat mahdollisuudet rintojeni suhteen ja arvioi ovatko omat toiveeni täysin realistisia, vai haaveilenko turhista, tai kenties liian suurista rinnoista. Kirurgi oli oikein pätevän ja rehellisen oloinen ja suorasainen myöskin, joka on mielestäni välttämätöntä hänen ammatissaan. Hän ilmoitti heti, ettei leikkaa mitään "Pamela-tissejä", eikä pysty lupaamaan rinnoista tulevan identtisiä kaksosia, mutta kauniit siskokset kuitenkin. Mielestäni tämä oli hyvin sanottu. :D Hän vetosi myös siihen, että toinen rintani oli lievästi tubulaarinen ja toinen ei niinkään. Olisin voinut hakea Kelalta korvausta toimenpiteestäni, koska epäkehittymää oli havaittavissa. Koska toinen rintani ei ollut niin kehittynyt kuin toinen, oli niissä luonnostaankin kokoeroa muotoeron lisäksi. Eli tilanne ei ollut edes kovinkaan helppo kyseiselle kirurgille, lähtökohdat olivat ehkä hieman haastavammat, kuin normaalisti kehittyneitä rintoja operoidessa. 

Minulle valittiin Mentorin Low profilen implantit, jotka ovat anatomisesti muotoillut. Kokoa tuli alle kolme desilitraa/implantti. Koska itselläni ei omissa rinnoissani juurikaan rasvaa ollut, minulle perusteltiin tämän koon olevan vartalolleni sopiva ja lopputuloksen olevan sopusuhtainen.  Itse olin ajatellut, että noin 2desiä riittää, mutta luotin ammattilaisen sanaan tässä asiassa. Minulle näytettiin 3D-kuvia miltä rintani tulisivat leikkauksen jälkeen näyttämään minkäkin kokoisen implantin kanssa ja yllätyin itsekin, kun lopulta uskaltauduin valitsemaan kahdesta kirurgin ehdottamasta vaihtoehdosta suuremmat. Kokoeroa näiden kahden implanttien välillä oli siis vain kahden ruokalusikallisen verran, eli ei juurikaan. Sairaalasta lähdettyäni sain mukaani kansion, jossa oli 3D kuvat ja infoa siitä mitä pitää ottaa huomioon leikkaukseen saavuttaessa.

Pari viikkoa myöhemmin soitin heille ja sovin leikkausajan. Odotus kohti naisellisempia rintoja alkoi.

Minulle suositeltiin homeopaattisten lääkkeiden syöntiä ennen leikkausta ja ostin Siluetti Spasta purkillisen niitä ja söin kuurin sovitusti ennen leikkausta ja muistaakseni vielä muutama päivää leikkauksen jälkeenkin. Myöskin rintavoidetta suositeltiin, mutta hinta oli sen verran tyyris rintavoiteeksi, että päädyin rasvailemaan rintojani ennen leikkausta muilla kosteusvoiteilla, joita omistin. Tämä kävi ihan yhtä hyvin myös, kosteusvoiteen tarkoitus oli siis saada rintojen iho kostutetuksi ennen leikkausta, jotta voitaisiin minimoida mahdollisten raskausarpien syntyä. 

Leikkauspäivä

Onneksi pääsin itse leikkaukseen ensimmäisenä, ei haitannut yhtään. Menin rauhallisin mielin sairaalaan ja minut ohjattiin henkilötietojen tarkastamisen jälkeen naisten pukuhuoneeseen, jossa vaihdoin kylpytakin tyylisen takin päälleni. Menin odottamaan lepohuoneeseen nukutuslääkärin ja leikkaavan kirurgin tapaamista. Parin tunnin päästä, antibiootit otettuani, keskusteltuani molempien lääkäreiden ja hoitajien kanssa ja viimeiset valokuvat otettua astelin tyynen rauhallisesti leikkaussaliin leikkausviivat piirrettynä rintoihini. Kävin makuulle ja tuijottelin hoitajien touhuja ja keskustelin erittäin mukavan oloisen nukutuslääkärin kanssa niitä näitä. Hän oli niin hauska, että viimeinen asia mitä muistan ennen nukahtamista oli se, kun minua nauratti hänen juttunsa ja taisin nukahtaa hymy huulilla. 

Heräsin, en tuntenut kipua, näin vain katon ja muistin heti missä olin ja mitä minulle oli tapahtunut. Odotin, että viimeistään tässä vaiheessa alkaisin panikoimaan, tai mieleeni tulisi jotain tyyliin "mitä hemmettiä olen mennyt itselleni tekemään?" mutta mitään vastaavanlaisia negatiivia oloja ei tullut missään vaiheessa. Uskon tämän johtuneen siitä, että olin tiennyt tämän tilanteen ja päivän koittavan ennen pitkään ja olin henkisesti leikkaukseen niin valmis kuin suinkin vain pystyin olemaan. Minua ei missään vaiheessa pelottanut eikä jännittänyt. Ehkä ihan pienen pieni jännitys oli yksin lepohuoneessa maatessani ennen toimenpidettä, mutta sekin pieni hermostuneisuus hävisi hyvissä ajoin ennen leikkaussaliin menoa, eikä minun tarvinnut ottaa edes rauhoittavia lääkkeitä ennen leikkausta. Toisin kuin erään tuttavani kohdalla, hän alkoi huutamaan paniikissa juuri ennen nukutusta, koska oli niin jännittynyt koko tilanteesta. Onkin uskomatonta miten pysyin niin tyynenä. Yleensä hermostun vastaavanlaisissa tilanteissa ja pahasti. Vaan tällä kertaa en.

Yritin heti tietenkin uteliaana katsoa rintojani, mutta minulle oltiin laitettu tukiliivit päälle ja päälläni oli lisäksi paita ja peitto. En siis todellakaan nähnyt muuta, kuin että oli tullut erikoinen kumpu rintojen kohdalle, jota siinä ei koskaan aiemmin olekaan ollut. Nauratti, mutta olin vielä niin tokkurainen nukutuksesta, etten pystynyt tekemään tai sanomaan mitään, enkä edes nauramaan. Yritin pariin otteeseeen sanoa juuri herätessäni hoitajalle jotain, mutta suustani tuli pelkkää sönkötystä ja puheestani ei saanut mitään selvää. Olo oli kuin kaatokännissä, tiesi mitä halusi sano, muttei pystynyt muodostamaan lauseita tai sanoja selkeästi. Artikulointi oli hankalaa noin minuutin ajan, kunnes kieleni alkoi aueta solmusta. Pyysin mehua ja vettä. Join kuin sieni, jano oli ihan älytön. Nälkäkin alkoi tulemaan, enhän ollut saanut syödä aamulla herätessä mitään, eli olin syönyt viimeeksi edeltävänä iltana. Pystyin helposti käymään istumaan, minuun oli pistetty kipulääkettä ennen leikkauksen päättymistä ja se varmasti turrutti kivun tunnetta. Olin todella virkeä, oikeastaan mihinkään ei sattunut yhtään. Ihan pientä särkyä alkoi tulemaan parin tunnin päästä leikkauksesta ja pyysin lääkettä. Sain sitä ja makoilin ja istuin vuorotellen lähetellen kavereille viestejä muutama tuntia, kunnes minut päästettiin lähtemään kotiin. En siis jäänyt sairaalaan yöksi, kun asuin niin lähellä ja sain kyydin kotiin. Kotiin lähtöä ennen sekä nukutuslääkäri, että kirurgi olivat käyneet luonani ja kysellyt vointiani. Kirurgin ja sairaanhoitajan kanssa otettiin siteet ja tukiliivit vielä pois ja katsottiin miten ne puetaan oikeaoppisesti päälle ja keskusteltiin kaikista käytännön jutuista, muunmuassa istumaannoususta, joka oli tietysti hyvin hankalaa ensimmäisen viikon ajan leikkauksesta. Opin tässä kuitenkin aika hyväksi monilla vippaskonsteilla, joita osasin hyödyntää muutaman päivän tuskallisen harjoittelun jälkeen. Ennen kotiin lähtöä pääsin myös kävelemään sairaalan käytävälle ja käymään itse vessassa. Sekä kirurgi, hoitajat, että nukutuslääkäri olivat ihmeissään minun virkeästä tilastani ja hyvästä voinnistani. Minua ei oksettanut, ei pyörryttänyt edes seisomaan noustessa. Kävin hakemassa sen puhelimen pukuhuoneesta laukustani itse ja kävin pyytämässä ruokaa nälkäisenä ja hieman kiukkuisena verensokerin laskemisen vuoksi. Koska ruokaa ei kuulunut tarpeeksi pian, kiljuin sitä pitkin sairaalaa ja kyselin kaikilta mahdollisilta hoitajilta sitä monesti, kunnes se minulle tuotiin. Sain siis itse päättää mitä läheisestä ravintolasta minulle tilattiin ja otin jonkun kasvisrullan, jonka jaksoinkin syödä sitten kokonaan suuren vesi-ja mehumäärän saattelemana. :D

Kotimatka ja leikkauksesta toipuminen

Kotimatka olikin sitten asia erikseen. En saanut napakorua enää takaisin leikkauksen jälkeen, koska sen laittaminen sattui, kun joutui kyyristymään alaspäin ja touhuamaan käsillä, joka sattui vähän. Hieman kärsimättömänä pistin napakorun takin taskuun ja en ole vieläkään pistänyt sitä takaisin. Aloin pitämään navastani ilman napakorua, jota ei ollut tapahtunut sen jälkeen, kun napakorun otin. Noin kaksi vuotta sitten otin napakorun pois ja katsoin napaani peilistä ja totesin sen olevan tyhjän näköinen ilman korua, nyt en voisi enää harkita laittavani sitä korua siihen. Tulipahan nyt kerrottua tämäkin tässä samalla. 

Napakorusta sikseen, takin päälle laittaminen oli yhtä helvettiä. Käsien nostaminen sattui ja ison nahkalaukun raahaaminen oli tuskaa. Kiroilin koko matkan autolle kävellessäni jokaista askelta, sitä painavaa nahkalaukkua, kaikkia ovia mitkä piti avata ja onneksi pääsin hyvin kulkemaan toisten ihmisten  takana niin, ettei minun tarvinnut vetäen avata yhtään ovea, vaan puikkelehdin toisten seassa taidokkaasti, yrittäen varoa, ettei kukaan tuupi minua rinnoista, jotka olivat arat ja niihin särki. Auton hytkyessä mukulakivisen tien päällä minun olisi tehnyt mieli huutaa hoosiannaa mutta pidin suuni kiinni ja purin hammasta. Turvavyötä en uskaltanut käyttää, koska äkkijarrutuksen tullessa olisin varmaan pyörtynyt kivusta ja uusintaleikkaus olisi todennäköisesti ollut edessä puristuksen aiheuttamasta voimasta. Tosin näin jälkiviisaana, mahdollisen äkkijarrutuksen tullessa olisin lentänyt ikkunasta kuin leppäkeihäs ja silloinhan ei olisi edes rinnoilla ollut enää mitään väliä. No kuitenkin, käskin mieheni ajaa rauhallisesti ja varovasti ennakoiden ja hyvällä turvavälillä toisiin autoihin. 

Koska en itse apteekkiin halunnut mennä, mieheni haki minulle antibiootit ja särkylääkkeet. Tämän jälkeen suunnistin kotiin ja sairaalassa ollut lievä väsymys viimeisen parin tunnin aikana oli tipotiessään ja katselin kotona kaikessa rauhassa televisiota, kuin minä muuna päivänä tahansa. 

En saanut ensimmäisen parin viikon aikana nostaa yhtä kiloa (1kg) painavampaa, eli sain maitopurkin nostaa jääkaapista, mutten saanut nostella omia kahden kilon chihuahuoitani, enkä mitään muutakaan. Koirien lenkityksen hoiti mieheni ja itse olin suhteellisen tuskaisena ensimmäiset kolme päivää kotona. Ensimmäiset kaksi päivää olivat kipujen osalta itselläni ehdottomasti pahinta aikaa ja onneksi siitä eteenpäin joka päivä huomasi miten kivut alkavat hellittämään pikkuhiljaa. Tuskallisempana leikkauksen, lääkityksen ja liikunnan vähyyden aiheuttama seurauksena mainitsisin ehdottomasti hirveä ummetus, jota lääkkeet ja liikkumattomuus aina tekevät minulle. No, eihän minulla ollut siinä kahden viikon aikana mihinkään kiire, siinä kerkesi pöntöllä istua tovin jos toisenkin. :D

Töihin palattuani oli hieman haastavaa. En saanut nostaa paria kiloa painavampaa ja tämähän ei alkuunkaan onnistunut. Jos olisin nostellut painavia esineitä, olisi voinut käydä niin, että implantti pyörähtää paikallaan, joka yleensä vaatii uusintaleikkauksen, koska rinnan muoto vääristyy tässä tapauksessa. Kyseinen ongelma on siis näiden anatomisesti muotoiltujen implanttien kohdalla, jotka itselleni laitettiin. Onnekseni minulla ei kääntynyt nämä mihinkään ja maltoin mieleni painavien laatikoiden kanssa, pyysin apua toisilta, ettei minun tarvinnut ottaa turhaan typerää riskiä asian suhteen. Kerroin lähimmille työkavereilleni operaatiosta jo ennen leikkaukseen menoa ja kerroin heille, että joutuvat todennäköisesti auttamaan minua painavimpien laatikoiden kanssa. Heille se ei ollut mikään ongelma ja sain apua aina pyydettyäni. Olo oli kuitenkin itselläni vähän uusavuton, kun olen tottunut itse tekemään kaiken minkä voin, enkä turhaan toisten työtä häiritse, mutta tässä tapauksessa oli ylpeys nieltävä ja myönnettävä, etten toipilaana pystynyt siihen mihin normaaleissa olosuhteissa pystyisin.

Pari viikkoa meni nopeasti ja sain taas alkaa treenaamaa ja nostelemaan painaviakin laatikoita. Itselläni toipuminen siihen, että pystyin nukkumaan taas kyljelteen ja elämään suhteellisen normaalisti, meni noin neljä viikkoa. Kahden kuukauden päästä leikkauksesta pystyin tekemään ihan samoja asoita, mitä ennen leikkaustakin. Nukun välillä mahalteen ja välillä miten milloinkin. Muutama kertaa on tullut suhteellisen voimakkaitakin iskuja rintojen seudulle töissä, mutta se kipu on ollut lähes samanlaista, mitä ennen leikkausta, jos rintaan osui äkisti jokin, esim. korkealta tippuu rintojen päälle pahvilaatikko. Tämän tyylisiä tilanteita tulee helposti, jos kuvittelee, että käsivoimat riittävät kannattelemaan painavaa laatikkoa, nostaessa laatikon ylähyllyltä ja yrittäessä pitää laatikkoa tarpeeksi etäällä vartalosta. Jos käsivoimat ei riitä, laatikko mätkähtää rintoja päin, josta sen saa otettua taas hyvällä otteella ja kiikutettua haluttuun paikkaan. Näitä tilanteita on toki hyvä välttää, mutta sattuuhan näitä.

Välillä on edelleenkin pieniä vihlaisuja rinnoissa, mutta se on todella pientä, eikä häiritse työntekoa tai elämistä millään tapaa. Välillä kovalla alustalla vatsalteen maatessa saattaa paine aiheuttaa vihlontaa enemmän, mutta sekään ei ole niin tuskaista, ettei siinä asennossa pystyisi olemaan, mutta ei se kivaakaan ole. Sängyllä tai muualla pehmoisella alustalla maatessa tätä ongelmaa harvoin esiintyy. Olen kuullut että kyseistä vihlontaa on muillakin ajoittain, eikä se ole mitenkään epänormaalia rintaleikkauksessa käyneille. Toisilla ei ole mitään kipuja tai vihlontaa ikinä, toisilla tätä vihlontaa olen kuullut esiintyvän. Itselläni tämä vihlontakin katoaa jatkuvasti, mitä kauemmin leikkausesta on. 

Mentorin implanteilla on elinikäinen takuu, mutta rintaleikkauksen lopputulos ei ole suinkaan ikuinen. Leikkauksessa pitää käydä uudestaan noin viiden-kymmenen vuoden välein, tai silloin kun on tarve. Rintojen kudokseen ja muotoon vaikuttavat kaikki lihomiset ja laihtumiset, raskausajat ja imettämiset. Rintojen iho veltostuu ajan myötä, kuten muuallakin vartalossa. Ja mitä suuremmat implantit, sitä raskaampi taakka se on iholle kantaa. Eli yhdellä leikkauksella tuskin selviää hautaan saakka kauniiden rintojen kera.

Yhteenveto

Olen tyytyväinen lopputulokseen, vaikka lopullisen lopputuloksen näkee vasta vuoden kuluttua leikkauksesta ja minun tapauksessani tätä vuotta ei ole vielä kulunut. Olen kuitenkin tyytyväinen että uskalsin mennä leikkaukseen ja sain haluamani rinnat, joista tuli yllättävän saman näköiset ja kokoiset, haastavasta alkutilanteesta huolimatta. 

Implantit ja läpi käymäni leikkaus eivät ole muuttanut minua ihmisenä mihinkään suuntaan. Minulla ei ole parempi itsetunto, enkä ylpeile rinnoillani koskaan. En koe olevani onnellisempi leikkauksen myötä, eikä elämäntasoni ole muuttunut. En myöskään saa enemmän huomiota miehiltä, enkä edes omalta mieheltäni, enkä sitä odottanutkaan.

Minulla on silti parempi olo rintojeni suhteen. Sain sen mitä halusin ja piste. Enempää selityksiä ei tarvita. Voisin tehdä tämän uudestaan kaikista kivuista ja säryistä huolimatta.

Minulla on lievää kapseloitumista varsinkin rintojen ulkoreunoissa ja sisäreunoissa ja se on kirurgin mukaan luonnollista hoikilla henkilöillä ja noi paikat ovat yleisiä, joihin sitä tulee. 

Rinnat tuntuvat nyt paljon kovemmilta ja kiinteämmiltä kuin aiemmin. Kuvittelin itse silikonirintojen olevan pehmeät ja löysät höllyvät lötköttimet, mutta eivät ole sitä lähimainkaan.

Monet, joille olen kertonut leikkauksesta, eivät usko, että minulla on silikonit. Nämä ovat niin luonnollisen kokoiset, ettei kukaan, joka minua ei tunne, ole osannut aavistaa, että nämä eivät ole minun alkuperäiset rintani. Tämä oli sekä minun, että kirurgin mielestä tavoittelemisen arvoinen asia. En haluaisi että minun perään huudeltaisiin kadulla "kivat silarit!" kuten ystävälleni on huudeltu. Tosin hänellä mielestäni rintaleikkaus meni ehkä hieman överiksi suurien implanttien vuoksi. Itselläni päätavoitteena olikin muodon korjaus, ei niinkään isot tissit. Koska urheilen ja hyötyliikun, minulle ei paljoa isommat rinnat olisi sopinutkaan. Tosin rintojen koko on makuasia sekin, en tuomitse heitä, jotka isot rinnat haluavat. Yleensä isoihin rintoihin tarvitaan useampi leikkaus, koska kerralla ei saa järkyttäviä määriä silikonia tungettua ihon alle, koska iho ei vain kestä liikaa venyttämistä. 

En hakenut kelakorvausta, vaikka se olisikin ollut mahdollista. Maksoin rintani siis täysin itse.

Ehkä hienoin tunne, jota leikkausen jälkeen tuli, oli se, kun menin sovittamaan alusvaateliikkeeseen rintaliivejä ja pyysi myyjää katsomaan oikean koon. Ensimmäistä kertaa elämässäni, 26-vuotiaana, minulla oli istuvat ja sopivan kokoiset rintaliivit. Hymy oli korvissa ja on edelleen. Ostin uudet rintaliivit itselleni viimeeksi eilen. :)

Pikku vinkkejä kaikille jotka harkitsevat leikkausta:

Älä stressaa, se on ihan turhaa. Pätevät kirurgit kyllä tietävät mitä tehdä.

Ota mukaan lehtiä tai jotain tekemistä sairaalaan, ettei tarvitse viihdyttää itseään viestejä kirjoitellen niin kauan ennen kun pääsee lähtemään kotiin

Älä odottele sairaalan ulkonäöltä liikoja. Itse luulin, että kävelen johonkin palatsiin, jossa on marmorilattia, suihkulähde ja palmuja. Todellisuudessa sairaala on sisältä päin ihan kuin kaikki muutkin sairaalat, valkoinen ja kliini. Turhia koristeita tai viihdykkeitä ei ole.

Leikkauksen jälkeen on turvotusta ja voi tulla isojakin mustelmia, kuten minulle ainakin tuli. Ei kannata katsoa rintojen muotoa tai kokoa vielä toipumisaikana, koska se ei pidä paikkansa. Rinnat muuttuvat turvotuksen laskeuduttua ja implantit asettuvat oikeille kohdille ajan kanssa. Itse tein sen virheen, että luulin rintojeni jäävän sen näköisiksi, mitkä ne ovat heti leikkauksen jälkeen, vaikka eiväthän ne jää.

Harkitse minne menet leikattavaksi. Itse suosittelen lämpimästi Siluettia ja uskon muidenkin Suomessa toteutettavien, suomalaisten kirurgien osaavan hommansa. Tosin itselläni ei ole kokemusta kuin Siluetista, kuten se on tässä tullut jo monesti esille. Tutki/kysy ennen leikkausta kirurgin koulutuksia ja puntaroi maalaisjärjellä onko hän pätevän oloinen. Jos itselläni heräisi mitään epäilyksiä kirurgin ammattitaidon suhteen, jättäisin menemättä.

Älä ahnehdi. En ymmärrä sitä, kun monet naiset haluavat "niin isot kuin vain saa mahtumaan."

Yleensä tässä tilanteessa lopputuloksesta tulee luonnoton. Maltti on valttia-tässäkin asiassa! 

Koska aihe oli arka ja tästä ei yleensä puhuta, toivon, että kommentit olisivat asiallisia. Arvostan asiallista keskustelua aiheeseen liittyen.

Mainitsen vielä toistamiseen, että kirjoitin tämän infopakettina kaikille, joita kyseinen leikkaus kiinnostaa tai mietityttää. Kysymyksiä saa esittää, en varmasti muistanut tässä kertoa kaikkea, jota mielessä on liikkunut kyseiseen toimenpiteeseen liittyen.