Copy-pastesin tämän tänne, jotkut ovatkin ehkä lukeneet tämän vanhasta blogistani, jonka poistin tässä pari päivää sitten. Koska tämä oli niin luettu, ajattelin kopioida tämän ja julkaista täällä, jotta teksti säilyisi internetin ihmeellisessä maailmassa.
KITA-JA NIELURISALEIKKAUS
Kirjoitanpa tänne oman tositarinani kita-ja nielurisaleikkauksesta.
Kerron koko jutun alusta loppuun, joka on pitkä stoori. Kerron ensin pohjustuksen, joka ei ole ''niin olennaista''. Sen jälkeen kerron toimenpiteestä, jonka jälkeen kerron parantumisesta. Jaan tekstin siis kolmeen osaan, saat itse valita luetko kaiken, vai vaan itseäsi kiinnostavimman osan.
POHJUSTUS KOKO JUTULLE
Minulla oli koko ikäni ollut iso kitarisa ja jopa hammaslääkärit ja hammashoitajat olivat aina kauhistelleet sitä. Koska pelkäsin leikkauksia, piikkejä ja nukutuksia lapsena, lykkäsin itsepäisyyttäni leikkausta aina vain pidemmälle, kunnes viime talvena ja tämän vuoden keväällä olin niin usein kipeä, etten enään jaksanut sairastelua. Tein silloin ratkaisevan päätöksen ja menin lääkäriin kertomaan ongelmistani.
Ensimmäinen lääkäri epäili minulla angiinaa kun valitin että nielaiseminen sattuu, minulla on valkoisia patteja risoissa ja on nuhaa ja pientä lämpöä. Hän ei edes suostunut koskemaan minuun, otti taskulampun ja katsoi kahden metrin päästä suuhuni, ilman että tikullakaan koski minuun. Hän määräsi minut nielunviljelyyn. Sieltä ei selvinnyt mitään, minulla siis ei ollut angiinaa. Minulle ei myöskään määrätty antibiootteja, koska tautia ei ollut. Olin kuulemma terve. Kysyin mitä patit kurkussani ovat ja hän ei vastannut siihen oikein mitään. Lääkäri oli muutenkin hyvin omituinen ja ei vaikuttanut kovinkaan pätevältä tai luotettavalta.
Sairasteluni, flunssani, nenän tukkoisuus, kurkkukivut ja imusolmukkeiden turpoilu jatkui. Päätin mennä toiselle lääkärille, joka jo sentään suostui koskemaan minuun. Hän epäili että korvissani on jotain ongelmaa, hän diagnosoi, että oikeassa korvassani on jokin vika ja minulla on ahtaat nenäntiet, jonka vuoksi nenäni on tukkoinen. Hän myös määräsi minut allergiatesteihin.
Testit näyttivät taas nollaa ja lääkäri oli ihmeissään tuloksista. Hän määräsi minulle nenäsumutetta, joka on tarkoitettu allergigoille. Käytin sitä ''pullollisen'' ja siitä ei ollut mitään apua. Hän pyysi minut uudestaan käynnille, jos keskikesällä oireet jatkuvat.
Kun oireet sitten jatkuivat, kävelin työpaikkani terveydenhoitajan juttusille, joka pyynnöstäni varasi minulle suoraan ajan näihin oireisiin erikoistuneelle lääkärille, ilman yleislääkäriä. Selitin terveydenhoitajalleni, että olen jo kahdella ''normilääkärillä'' käynyt ja he eivät näytä tietävän/kuuntelevan minun sanomisiani ja ongelmiani tosissani. Onneksi terveydenhoitajamme oli minun kanssa samalla aaltopituudella ja tiesi ettei tapoihini kuulu jauhaa sontaa.
Vihdoin lääkärikäynti jota olin odottanut pitkään. Heti kun astuin huoneeseen kerroin lääkärille mikä mielestäni minulla on ja että ne proput kurkussa eivät ole normaaleita, niitä ei kuulu tulla ihmiselle niin paljon kun minulle niitä tulee ja että minulla on sosiaalisia paineita niiden haisevien proppujen vuoksi. Lisäksi kun kurkkuani kuivaa(urheillessa tai jännittäessä) tuntuu siltä, kun kalanruoto olisi kurkussa ja sekään ei ole normaalia. Kerroin myös kaikki muutkin mitä aiemmillekin lääkäreille kerroin, eli nenän tukkoisuudet ja korviin säteilevä kipu. Hän katsoi kurkkuani ja korviani ja uskalsi koskeakin minuun. Hän kysyi myös onko allergiat testattu ja kun sanoin että on ja niitä ei ole, hän sanoi että minulla on poikkeuksellisen kookas kitarisa ja onteloiset,hieman turvonneet nielurisat, joska aiheuttavat kipua, koska ne toimivat epänormaalisti, lisäksi kipu säteilee korviin.
Hän sanoi, että tähän ei auta kuin leikkaus. Olenko valmis menemään vaivan selättämiseksi leikkaukseen, vai yritänkö elää tämän kanssa?
Eipä ollut minun vaikea päättää kummin tehdään. Kiitin häntä hyvästä työstä ja hän pisti lähetteen kunnalliseen, koska vakuutukseni ei kattanut yksityisellä leikkaamista, eikä tilistäni jää tarpeeksi rahaa kalliisiin leikkauksiin.
Lopuksi hän vielä sanoi, ettei korvissani ole mitään vikaa. Olin siis elänyt harhaluulossa, toisen lääkärin väärin tekemässä diagnoosissa usean kuukauden.
Nenäni on kuulemma ahdas ja toisessa sieraimessa väliseinä kallistuu jyrkästi, joka tekee sen, että se sierain on helposti tukossa. Kuulemma nenää voi yrittää myös operoida auki, mutta lääkäri kehoitti ensin käymään leikkauksessa, joka tuo huomattavasti lisää tilaa nielulle ja hapelle.
Lääkäriltä ulos meniessäni sanoin ystävälleni, että jos tulee mikä vain vaiva, mikä liittyy millään tapaan kurkku-nenä-korva ongelmiin, olen ehdottomasti menossa alan spesialistille, ehkä mahdollisesti jatkossa aina tämän lääkärin luokse, joka antoi minun puhua ensin, kuunteli, ei tyrmännyt heti sitä mitä itse sanoin ja selkeällä suomenkiellä kertoi missä mennään, ilman kaunistelua tai ylimääräistä hyssyttelyä. Plussat vielä siitä, että hän uskalti koskea minuun, eikä vain kahden metrin päästä katsomalla tehnyt johtopäätöstä siitä, mikä minulla on.
LEIKKAUS
Sain kuuden kuukauden sisällä leikkauskutsun ja pääsin leikkaukseen Hyksiin.
Olin siis jännittänyt kyseistä leikkausta koko elämäni ja tiennyt aina, että jonain päivänä saan kärsiä itsepäisyydestäni. Vaikka tiesin, että etukäteen yöunien menettäminen ja stressaaminen asian suhteen on täysin turhaa, en silti saanut psyykattua itsestäni sitä pois, kuin vain hetkellisesti, vaikka yritin täysillä.
Lopulta menin päiväkirurgiselle osastolle silmät turvonneina ja naama punaisena itsemisestä, kädet täristen ja suu jo valmiiksi kuivana. Lääkäri otti minut hyvin nopeasti vastaan ja huomasi jännitykseni. Hän kertoi että se on ihan turhaa, mutta ymmärtää, että se jännittää. Tässä vaiheessa en enään edes yrittänyt peitellä tunteitani, vaan annoin itkun ja kirosanojen tulla pienestä suustani ulos, jos siltä tuntui. Miesystäväni hiukan huvittuneena katsoi vierestä, kun käyttäydyin kuin pieni lapsi.
Lääkäri kysyi: ''Niin, sinua on nyt nämä vaivat vaivanneet puoli vuotta?''
Vastasin hänelle: ''Juu, 25vuotta.''
Takana ollut hoitaja alkoi nauramaan, kuten myös miesystäväni.
Lääkäri kertoi, että kurkkuun tulee joskus tuoksahtavat peitteet ja että se ''pikkukieli'' minkä oikeaa nimeä en itsekään muista-turpoaa herkästi ja voi olla useamman päivän todella turvonnut. Kerroin että minulla turpoaa se helposti ja hän totesi, että todennäköisesti myös leikkauksen jälkeen. Sitä ei saa koittaa ''yskiä ulos'' tai muutenkin pitää yrittää antaa sen olla omassa rauhassaan, se kyllä vetäytyy siitä omiin mittoihinsa sitten kun kurkku paranee, toisilla nopeammin, toisilla hitaammin.
Tämän jälkeen sairaanhoitajaopiskelija vei minut vaihtamaan vaatteet, jonka jälkeen hän vei minut tapaamaan anestesialääkäriä. Sekä hoitaja, että lääkäri olivat erittäin mukavia ja luottamusta herättäviä. Aloin hiukan jo rentoutua heidän seurassaan. Varsinkin anestesialääkäri oli erittäin osaava, selitti minulle leikkauksen kulun niin yksintyiskohtaisesti, kun halusin kuulla ja hän tsemppasi minua ja kyseli jännitykseni syitä.
Kun kerroin heille, että eräs vanha tuttavani/kaverini kuoli kyseisen leikkauksen jälkioireisiin, he ymmärtivät paremmin huoleni ja osasivat kertoa, että se on hyvin, hyvin harvinaista ja yleensä siinä on ollut taustalla jokin muu sairaus, tai muu syy. Itse leikkaus operaationa on pieni ja ei kestä kauan. Niitä myös tehdään päivittäin ja useita, ihan pienestä lapsesta aikuiseen saakka. Myös nukutukset ovat nykyään turvallisia. Ne ovat kehittyneet niin paljon.
Minulle myös kerrottiin, että siinä leikkaussalissa on 6 henkilöä jatkuvasti tarkkailemassa, että kaikki on ok, joten elämän aikana ei kovinkaan monesti ole niin ''hyvää'' tilannetta, jolloin monet alan ammattilaiset olisivat läsnä ja tarkkailisivat alituiseen, että kaikki toimii.
Koska minua jännitti kovin, minulle asennettin unensyvyysmittari, joka siis mittaa unen syvyyttä.
Minulta mitattiin verenpaine, joka olikin normaali/hiukan koholla. Olin kuvitellut sen olevan aivan katossa, mutta luuloni osoittautui vääräksi.
Koska olin lähes hysteerinen sairaalaan mentyäni ja siellä tovin oltuani, minulle päätettiin antaa diapamia, jotta rauhoittuisin. Minulle oltiin alunperin kaavailtu pienempää annosta, mutta kun he näkivät minun pelkoni, he nostivat annostusta vähän. (Tiedän tämän siksi, koska hoitaja, joka minulle soitti pari päivää ennen leikkausta, kertoi että saan rauhoittavaa, kun saavun sairaalaan ja kun minulle annettiin se rauhoittava, lääkäri määräsi hoitajaa lisäämään annostusta hiukan.)
Lääkärit ja hoitajat menivät valmistelemaan leikkaussalia, kun minä jäin sängylle makaamaan ja rauhoittamaan mieltäni. Kyselin hoitajaharjoittelijalta hänen opinnoistaan ja minua itseäni kiinnostaa monet eri alat, ja yhtenä niistä hoitajan-ja lääkärin työ, oli mielenkiintoista vaihtaa tietoa eri kouluista ja ammateista. Keskustelimme siinä noin 20-30minuuttia ja tänä aikana sain itkuni loppumaan. Sitten siirryimme leikkaussaliin. Tällöin aloin taas vähän vapista ja jännittää, mutta yritin miettiä jotain muuta, kun itse toimenpidettä. Kysyin koko ajan, jos en jotain tiennyt, tai jos ihmettelin jotain mitä he puhuivat tai tekivät. Minulle vastattiin ystävällisesti ja asiallisesti. Minulta myös kysyttiin vähän väliä vointiani ja onko pahin jännitys jo mennyt ohi jne. Hoitajat ja lääkärit hääräsivät parissa minuutissa minulle kaikki anturat, mittarit ja hihna jalkojeni ympärille ja kanyylin, mistä nukutusaine laitetaan. Itse leikkauspöydällä olin yllättävän luottavainen ja rauhallinen, lääkäreiden ja hoitajien määrätietoiset otteet ja päättäväiset, mutta lempeät ilmeet olivat kannustavia ja rauhoittavia. Tietenkin myös rauhoittava lääke tepsi hyvin, mutta ilman niin pätevän oloisia ja määrätietoista henkilökuntaa olisin tuntenut oloni hyvin yksinäiseksi. Minulle annettin lisähappea maskilla, jonka jälkeen nukutusaineet. Nukutusaineet tuntuivat kipeiltä, kun ne pistettiin käteen, mutta en kerennyt edes kolmeen laskea, kun uni jo tulikin.
Seuraava muistikuva on, kun makasin omalla sängylläni heräämössä puhuin jotain sekavaa mieshoitajalle, jolla oli hieno tatuointi. Olin yllättävän pirteä ja mietin, että olipa helppo toimenpide, nyt se on vihdoin ohi!
Minulta kyseltiin siinä vointia ja kipuja, sain vähän lisää kipulääkettä, koska kipuja oli, mutta ei niin kovia, etteikö niitä olisi kestänyt.
Sänkyni ja minut kärrättiin lepäämöön, jossa sain vettä, mehua ja mehujäätä.
Kun vaihdoin asentoa pystympään, alkoi tapahtua.
Verta alkoi valua molemmista sieraimista solkenaan. Koska minulla ei ollut mitään mihin pyyhkiä, ne valuivat paidalleni.
Minä pyysin niskani päälle kylmägeeliä, koska tiesin että se voisi tyrehdyttää vuotoa. Sain myös paperia, johon sain verien antaa valua.
Huomasin pientä panikointia hoitajan toiminnassa, pysyin kuitenkin onneksi itse täysin tyynenä tilanteessa, koska tiesin että jälkiverenvuodon riski aikuisilla on n.5%.
Hoitajia juoksenteli edestakaisin, kuka silloin kerkesi siinä vieressäni olemaan ja antamaan lisää paperia edellisten oltua täynnä verta. Välillä olin minuutin tai pari yksin ja ihmettelin missä hoitajat ovat.
Eräs hoitajista kertoi, että heillä on juuri sinä päivänä normaalia vähemmän hoitajia paikalla, joka aiheuttaa pienimuotoista hämmennystä, hän pahoitteli tilannetta ja minä ymmärsin, ei auttanut kuin hyväksyä tilanne.
Kun lääkäri kerkesi, hän tuli katsomaan tilanteen. Hän katsoi nieluun ja sanoi ettei näy mikään vuotavan. Oli kuulemma normaalia leikkauksen jälkeen ja sanoi, että odotellaan 15minuuttia ja katsotaan jos tyrehtyy. Hän laittoi sieraimiini myös tupot, joissa oli verenvuotoa tyrehdyttävää ainetta, jota valui myös suuhuni, koska en pystynyt hengittämään nenän kautta. Tämän ansiosta kieleni kärki puutui ja neste maistui pahalta.
Siinä sitten annoin veren valua 15minuuttia puutuneen kielen kanssa kun lääkäri tuli uudestaan ja kysyi vointiani. Hän sanoi että jonkun haavoista oli ollut pakko aueta uudestaan, koska noin pitkä ja runsas vuoto ei ole normaalia.
Leikkaussali oli varattu, joten jouduin odottamaan taas 15minuuttia sinne pääsyä. Minut piti nukuttaa uudestaan, koska olin niellyt nesteitä ja verta, minulle piti tehdä vatsalaukun tyhjennys (jotta välttyisin leikkauksen jälkeiseltä pahalta ololta) ja koska vuotohaavaa ei pystytty paikantamaan, oli senkin vuoksi nukutettava uudelleen.
En enään pelännyt nukutusta, koska edellinen oli sujunut niin ''hyvin'' että tiesin, että nukun täysin sikeästi ja hetken päästä herään taas, enkä muista koko operaatiosta itse mitään.
Tässä vaiehessa kokosin itseni, sanoin että se on sitten mentävä jos on mennäkseen ja voin kertoa, että verta vuotavana, pienen huimauksen vallassa olevana, kurkkukipuisena ja välillä yksin odottavana (aina hoitaja ei kerennyt olemaan lähelläni) puoli tuntia tuntui pitkältä ajalta. Kerran sinä aikana turhaannuin ja kysyin että joko sinne leikkaussaliin pääsee ja hoitaja vain sanoi, ettei auta kuin odottaa, että se vapautuu.
Juuri ennen leikkausta sain kuulla, että leikkaustiimi vaihtuu, eli edellisen leikkauksen tutut hoitajat ja lääkärit olisivat poissa. Kaikki kuitenkin tapahtui niin äkkiä, että parissa minuutissa olinkin taas untenmailla. Minua huvitti, kun leikkaava lääkäri sanoin minulle yksi, kaksi ja hyvää yötä - jonka jälkeen en muistakaan taas mitään. :D
Heräsin taas heräämöstä. Taas se kiva mieshoitaja hyvännäköinen tatuointi käsivarressa istui vierelläni ja kyseli vointiani. Juttelin hänen kanssaan minkä pystyin. Jouduin aika monesti toistamaan mitä sanoin, kun hän ei meinannut saada puheestani mitään selvää. Minua väsytti. Muistan, että väsymyksen sekaisessa olotilassa mainostin hänelle tatuointeja, joita olen itselleni tehnyt ja sanoin, että voin tehdä joskus hänellekin tatuoinnin. Hoitaja nyökytteli ja nauraen työnti minut lepäämöön kasaamaan taas itseäni.
Heräämöstä taas lepohuoneeseen, jossa sain kuulla, että miesystäväni olikin jo käynyt kyselemässä minua, kun minusta ei ollut kuulunut. Hänet oltiin sitten käännytetty takaisin kotiin. Hänelle kerrottiin että haava oli alkanut vuotaa uudestaan ja minut oltiin jouduttu nukuttamaan uudemman kerran.
Sain onneksi luvan nukkua, ja kesti ehkä 15minuuttia kun sain unen päästä kiinni. En tiedä kauan nukuin, ehkä tunnin, ehkä pari. Muistan kun heräsin että olo oli yllättävän hyvä. Join smoothieita ja imeskelin jääpaloja, söin pari mehujäätä ja kävin pissalla kun kunto oli sen verran hyvä, että pystyin nousemaan seisaalteen. Minua varoiteltiin huimauksesta, jota sitten ylös noustua ilmenikin vähän.
Alkuperäisten suunnitelmien mukaan minun olisi pitänyt kotiutua siinä klo 13. aikaan, mutta pääsinkin komplikaatioiden vuoksi kotiin vasta klo 17.00
Pientä pahoinvointia tuli ennen kotiin lähtöä, mutta en oksentanut. Hoitaja oli minun mukana, kun kävin vessassa ja muutenkin koko ajan lähettyvillä, jos halusin että sängyn päätyä nostetaan tai lasketaan tai jos suutani kuivi. Eli se loppuaika meni erittäin hyvin.
Hoitaja muutenkin ihmetteli, että miten olin niin hyväkuntoinen ja pystyin syömään (lue juomaan)niin paljon kahden nukutuksen jälkeen, joka on kuitenkin paljon raskaampaa elimistölle kuin yksi nukutus.
Uskon että oma asenteeni ja hyvä fyysinen kunto auttoivat minua jakamaan leikkauspäivän niin hyvin.
KOTONA TOIPUMINEN
Pari ensimmäistä päivää meni hyvin. Kipu ei yltynyt hurjaksi missään vaiheessa, eikä tullut jälkiverenvuotoa haavoista. Sain nukuttua tunnin pätkissä, heräsin siihen että koski enemmän kurkkua ja suuta kuivi, jonka vuoksi heräsin automaattisesti juomaan vettä. Join muutenkin vettä aina kun jaksoin, koska hoitaja kertoi, että se vähentää kuumeen nousemisen riskiä, kun muistaa huolehtia nestetasapainosta.
Kolmantena päivänä kivut alkoivat koventua ja kipu alkoi heijastumaan korviin. Olin vähän odotellutkin tätä, koska korviini heijastuu helposti kipu, mitä nielussa on. Siksi kahden ensimmäisen päivän ajan ihmettelinkin kipujen vähyyttä.
Lääkkeitä olin alusta asti syönyt säännöllisesti, jotta kivut eivät pahene ja jo olemassa olevat kivut lieventyisivät.
Heräsin myös yöllä ottamaan lääkkeet, jotta sain nukuttua.
Jouduin nukkumaan vatsalleni, tai kyljelteen ja suu auki, koska kurkku ja pikkukieli ovat niin turvonneet, että peittyy melkein koko kurkku. Pikkukieli myös roukkuu pitkänä kurkussa, joka tuntuu siltä kun joku räkämälli olisi jatkuvasti valumassa nielua myöten, vaikkei näin olekaan.
Kuolasin myös näinä öinä koko ajan, koska nielaiseminen sattui niin paljon.
Eli yhteenvetona tähän totean, jos olette ihmetelleet miksi aamulla sattuu kurkkuun, se johtuu siitä, kun nielu on niin kuiva! Vaikka juominen ja nieleminen sattuikin silloin eniten, se oli paras apukeino siihen kipuun, uskokaa minua. Tämän vuoksi heräsin kaiketi vaistomaisesti tunnin välein juomaan, jotten joutunut kokemaan niin karvasta kipua, mitä pystyin olettamaan olevan vaikka 7tunnin yöunien jälkeen.
Myös nauraminen, puhuminen ja yskäiseminen sattui ja koitin välttää niitä parhaani mukaan.
Nyt neljäntenä päivänä kurkku on kipein mitä se on ollut, eli tuntuu siltä, että minun kohdallani kivut vain pahenevat, mitä pidemmälle toipuminen etenee.
Olen saanut nielaistua jotain, lähinnä olen pakottanut itseni syömään, vaikka ruoka maistuukin käyneeltä paskalta, joka taas johtuu noista peitteistä jotka haisee vanhalle kissanpaskalle. Tiedän kuitenkin, että paranen nopeammin, mitä enemmän pystyn syömään ja juomaan.
Onneksi en ole oksennellut, eikä ole tullut täällä kotona mitään pahaa jälkiverenvuotoa. Sinänsä onni onnettomuudessa, että se paha jälkiverenvuoto tuli jo tuolla sairaalassa, ettei kotoa pitänyt lähteä takaisin sairaalaan vuodon takia.
Tässä on tosin neljäs päivä menossa, eli mitä vain voi vielä sattua, vaikka ei pitäisi maalata piruja seinille.
Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että 25vuotta hengitysongelmista kärsineenä, korvakipuja kestäneenä ja proppuongelmista vuoden kärsineenä, tämä paranemisen odottelu ei ole niin paha, mitä odotin tämän olevan.
Olin varautunut vielä pahempiin kipuihin, siis lähes sietämättömän helvetilliseen tuskaan. Ehkä kun olin varautunut niin pahaan ja tämä ei olekaan niin helvettiä, koen tämän toipumisen olevan ''helppoa'' vaikka sitähän tämä ei oikeasti ole. En kuitenkaan vaihtaisi enään takaisin entiseen, jos saisin valita että elää noiden mainitsemieni vaivojen kanssa loppuelämäni, vai kärsiä nyt 2vkoa/kenties pari kuukautta, valitsen tämän parin viikon helvetin ja parin kuukauden kärsimyksen.
ps.alahuulessani noin sentin alueella ei ole ollut tuntoa leikkauksen jälkeen (siinä oli se suun avaaja,joka on painanut leikkauksen ajan huuleen) ja olen joutunut pari kertaa lopettamaan syömisyrityksen, kun on sattunut kurkkuun niin paljon. Ja jotta en pääsisi ihan liian helpolla, minulla alkoi vielä eilen kuukautiset hirveiden kipujen saattelemana.
Haaveilen päivittäin suolaisesta ruoasta ja pizzasta (alkaa mehut, kylmät keitot ja jäätelöt jo tökkiä) ja näin viime yönä unta siitä, että söin pizzaa.
Sanoisinko, että kivun kestää, mutta tätä nälkää ei meinaa kestää.
Myöskään kun minulla ei (onneksi) ole noussut (vielä) kuume, haluaisin mennä ulos kävelylle koirieni kanssa, mutten voi, kun siellä tuulee, joka taas koskee enemmän korviini. Lisäksi asun ylimmässä kerroksessa ja talossamme ei ole hissiä, joten sykkeiden nouseminen, rappusissa rehkien puolikuntoisena (lue hyvin nälkäisenä) ei pyörtymisriskin ja verenvuotoriskin takia ole mielestäni kovinkaan suotavaa. En haluaisi enää kolmannen kerran poltettavaksi. Mutta jos sen aika on tulossa, niin sitten ei taas mahda minkään. Ei auta kuin sietää!
Mukavaa iltaa kanssakärsiville ja suosittelen kivuista huolimatta leikkausta kaikille, joilla on samanlaisia vaivoja ja ongelmia ollut terveyden kanssa, kun minulla. :)
Ja aikuiset, VIEKÄÄ LAPSENNE KYSEISEEN LEIKKAUKSEEN, ettei heidän pidä aikuisena siihen mennä. Lapset paranevat yleensä parissa päivässä, kun aikuisilla voi mennä useita viikkoja. Vaikka lapset olisivatkin yhtä itsepäisiä kun minä lapsena, yrittäkää kaikin mahdollisin keinoin houkutella heidät siihen, tai pikemminkin - tehkää te vanhemmat se päätös heidän puolestaan. Lapset eivät aina tiedä mikä heille on parasta.
.JPG)
